varjele kaikelta pahalta #39 (Matias)

Mikään ei ole niin kuin ennen. En tiedä, mikä on muuttunut. Sisälläni kytenyt pelko siitä, että minut hylätään vai tunne siitä, että jo alunperin minut luotiin tänne selviytymään yksin. 

Haluaisin olla vahva. Heikkouden osoittaminen muille kertoo vain sen, että minua on helppo satuttaa. En pysty väistämään lyöntejä. Kenen tahansa sanat voivat lävistää sen kuoren, jonka olen kasannut ympärilleni. Enkä ehkä pysty taistelemaan vastaan. 

Käännän paljaan selkäni kohti peiliä ja huomaan säpsähteleväni joka ikinen kerta, kun pitkät punaiset juovat kiiltelevät kirkkaan hehkulampun valossa. Yksi lähellä lapaluita. Muutama ihan selkärangan vieressä. 

Muistan edelleen isän katseen. Vihan, joka paloi silmissä roihuavan liekin lailla. Pettymyksen, kun sen katse siirtyi hiljalleen lattianrajasta silmiini. 

Häpeä.

Joskus olin näkevinäni kasvojen piirteissä häpeää. En kuitenkaan uskaltanut toivoa, että se olisi edes mahdollista. Eihän isä voinut koskaan myöntää häpeävänsä itseään. Meitä se sen sijaan häpesi. Lapsiaan, jotka eivät kyenneet ymmärtämään, miten isän maailma toimi. Että virheistä sakotetaan lyömällä ja kyyneleet ovat vain heikkouden merkki. 

Olen hokenut kuluneiden kuukausien aikana usein itselleni olevani heikko sillä en ole pystynyt palaamaan takaisin Lilin luo. En ole edelleenkään varma, miksi. Ehkä pohjimmiltaan satutimme kumpikin toisiamme. En halunnut antaa toiselle palasia itsestäni, kun toinen ei ollut valmis tekemään samoin minulle. 

Julle hokee vierailuillaan, että olen ajattelematon. En pysty samaistumaan siihen sillä toisinaan tuntuu, että en enää tee mitään muuta kuin ajattelen. Ehkä alan uida liian syvissä vesissä. 

Lauantaina olin varma, etten enää kestäisi. Otin auton ja ajoin pisintä reittiä Lilin vanhempien kodin luo. Keittiössä paloi valo ja kuulin ulos asti haikean sävelmän tulvivan radiosta, mutta noustessani viimein portaita kohti ulko-ovea, lamaannuin täysin, enkä enää kyennyt hengittämään. 

Hetkittäin toivon, että voisin lakata tuntemasta kipua. Joinakin päivinä se on kuitenkin ainoa voima, joka saa minut edelleen liikkeelle. Nousemaan ylös sängystä. Raahautumaan töihin. Hymyilemään ventovieraille ihmisille, jotka huikkaavat ohimennessään kysymyksiä, joiden rehelliset vastaukset ovat hetken kielen päällä, mutta lopulta nielaisen ja vastaan jotain aivan muuta. 

Ajan itseni äärirajoille. En lakkaa juoksemasta, vaikka keuhkoihin pistää ja sydän lyö niin lujaa, että pelkään sen pian räjähtävän. En lopeta, vaikka tunnen lihasteni kramppaavan ja oksennus käy kurkussani. En, vaikka katseeni täyttyy sekunneiksi mustuudella ja yötaivaallakin olevia tähtiä kirkkaammalla valolla. En, sillä vuosia sitten tein itselleni lupauksen. Lupauksen, että seisoisin yhä jyrkänteen reunalla, vaikka alhaalla kimalteleva vesi näyttäisi kirkkaalta ja näkisin pohjaan saakka. Seisoisin, vaikka joku olisi huutamassa, että kaikille olisi vain parempi, että lähtisin. Seisoisin, vaikka kukaan takana olevista hahmoista ei olisikaan tarttumassa käteeni ja vetämässä minua takaisin turvaan. 

Sen sijaan taistelisin. Viimeiseen hengenvetoon asti. Taistelisin, jotta en koskaan elänyt turhaan.