varjele kaikelta pahalta #38

Mandariinin kuoren palaset meinaavat jäädä kynsien alle. Maksaisin mieluusti muutaman euron, jos kaupasta voisi ostaa pussillisen niitä valmiiksi kuorittuina. Kyllähän perunoitakin myydään pestyinä.

Kun olin pieni, äiti ja isä hämmästelivät yhä uudelleen ja uudelleen sitä, miten mandariinit maistuivat mulle paremmin kuin karkit. Toisaalta ei niillä ollut varaa valittaa. Parempihan se on syödä hedelmiä päivittäin kuin rampata hammaslääkärissä reikien vuoksi.

Harmaa pelloilla levittyvä sumu velloo hetkittäin sisälläni. Sydämeeni tullut aukko ei ole täyttynyt. Ennemminkin se laajenee mitä enemmän yritän olla päästämättä irti muistoista sillä en ole uskaltanut antaa itselleni lupaa unohtaa.

Herään öisin samasta unesta, jossa vahvat kädet puristavat minut itseään vasten ja näen Matiaksen kasvojen kastuvan kyynelistä. Sitten se päästää aina yhtä yllättäen irti ja katoaa. Ja joka kerta tunnen pistoksen rinnassani ja yritän huutaa sen perään, mutta kukaan ei koskaan tule. Havahdun hereille tajuten ääneni kaikuvan huoneeni seinistä toiseen, enkä voi lakata toivomasta, että jonain yönä kädet eivät lakkaisikaan pitelemästä minusta kiinni. 

Näen Jullea yhä harvemmin. Se on aloittanut työt ja iltaisin se luuraa milloin missäkin. Tiedän, että on turhaa haikailla ihmisen perään, joka ei ole tottunut pysymään hetkeäkään paikoillaan. Mutta jotenkin mun on vaikea luopua siitä ajatuksesta, että hetken mulla oli joku, jonka tunsin aidosti välittävän. Kuin veli tai serkku. Tai läheinen ystävä. 

Kippaan mandariinin kuoret roskakoriin ja raahaudun yläkertaan. Alakerrassa isän muisto elää jotenkin syvemmin. Ikään kuin se olisi enemmän olemassa. Vaikka haluankin uskoa, että isän sielu on matkalla taivaaseen tai on jo siellä, perillä. 

Viime päivinä olen pohtinut asioita enemmän kuin yleensä. Sunnuntaina huomasin kaipaavani seuroihin, kun laitoin vanhasta tottumuksesta radion päälle ja sieltä kuului Mun kotini taivaassa ihana on. Ihan kuin olisin hetkeksi palannut lapsuuteen ja niihin hetkiin, kun elämä oli yhtä huoletonta kuin taivaalla ajelehtivien pilvien reitit. Silloin tunsin olevani kuolematon. Elämän kuului olla ikuista. En voinut kuvitellakaan, että joskus tulisi aika luopua kaikesta siitä, jonka varaan olin rakentanut lapsuuden. Äidin naurusta nykivät suupielet, kun lompsin liian isoissa kumppareissani lätäköstä toiseen tai isän silmissä kareileva ilo, kun kiskoin riemuissani ensimmäisen ahveneni läheisen järven rantavesistä. 

Jos joku olisi joskus sanonut, että tulen rakastumaan, olisin pudistellut päätäni ja väittänyt, ettei rakkautta ole edes olemassa. Mutta vielä enemmän olisin halunnut uskotella itselleni sen olevan vain ihmisten mielikuvituksen tuotetta tai turhia haavekuvia, jos joku olisi sanonut, miten paljon tuskaa se voi aiheuttaa. Että voi samaan aikaan rakastaa ja vihata. Olla valmis pitämään toisesta kiinni ikuisesti ja toisaalta toivoa, ettei olisi koskaan edes tavannut, jotta ei joutuisi kärsimään. 

Tänään olisin kuitenkin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta kaikista maailman ihmisistä juuri Matias rakastaisi minua. Ja se on samalla pahin asia, mitä voin tehdä. Antaa itseni turhaan elätellä toivoa.