se ei ole todellista rakkautta

Toisinaan olen varma, että olen alkanut unohtaa. Unohtaa jokaisen kosketuksen. Jokaisen hymyn. Enkä aina jaksa ymmärtää, miksi siihen meni niin kamalan kauan aikaa sillä en ole vieläkään voinut ymmärtää, miten kykenit sanomaan rakastavasi minua, mutta et silti koskaan yrittänyt palata luokseni. Et lähettänyt ainoatakaan viestiä, jolla olisit jotenkin ilmaissut välittäväsi minusta edelleen. Sen sijaan sinä pakenit. Pakenit tunteitasi. Pakenit minua. Et halunnut nähdä totuutta, koska pelkäsit, että sinuun sattuisi taas. Ja kaikki tämä hiljaisuus ja sinun olemassa olemattomuutesi sai minut uskomaan yhä vahvemmin, etten ollut merkinnyt sinulle mitään. Ehkä valitsit minut vain siksi, että koit saavasi silloin hyväksyntää muilta. Että olisit voinut tuntea saavuttaneesi elämässäsi jotain, mikä on muiden mielestä arvokasta. Mutta kysyitkö koskaan itseltäsi, mitä sinä todella halusit elämältäsi. Koska minulta sinä et ainakaan kysynyt. Ja kun kerroin kaiken, mistä unelmoin, sinä et edes yrittänyt ymmärtää minua. Halusit minun vain jakavan omat pinttyneet ajatuksesi kanssasi. Mutta tiedäthän. Se ei ole todellista rakkautta. Ja sen vuoksi minä hajosin. En sinun vuoksesi. Vaan sen vuoksi, että olimme sanoneet ne sanat toisillemme ilman, että kumpikaan meistä oli tarkoittanut niitä todella.