Olen varma, että olen kuullut väärin. Yritän pinnistellä, jotta saisin seuraavista sanoista selvää, mutta niitä ei enää kuulu. Olen taas yksin ja se surettaa. Tuntuu samalta kuin lapsena, kun äiti palasi töihin, eikä kotona ollut kukaan odottamassa mua koulupäivän jälkeen. En vieläkään tiedä miksi se tuntui niin tärkeältä. Kuvittelinko silloin, että edes äiti pysyisi vierelläni eikä muuttuisi niin etäiseksi kuin isä oli vuosien mittaan muuttunut.
Olen jo unohtaa, että hetki sitten kuulemani ääni tuntuu tutulta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on jotain muutakin mistä tarttua kiinni kuin se laulu, jonka sanat osaan jo ulkoa.
Takaisin.
Ihan kuin joku olisi pyytänyt jotain, mutta keneltä. Takaisin, mutta minne. Tai miksi. En vieläkään tiedä miten täältä pääsee pois. Miksi en lakkaa kuulemasta outoa kieltä, jota en ymmärrä.
Muistot lapsuudesta pyörivät keloina edestakaisin. Välillä olen rakentamassa puumajaa Matiaksen kanssa. Toisessa hetkessä juoksen vihaista isää karkuun takapihalla. Joissakin muistoissa olen selvästi vanhempi sillä seison kirkkaan tähtitaivaan alla lumisella aukiolla, jonka perällä seisoo joku selkä minuun päin, ja aina kun yritän päästä sen luokse, hahmo katoaa ja jään vain yksin katselemaan, miten suuret lumihiutaleet peittävät tähdet näkyvistä. En ole vieläkään saanut selville miksi se valkoiseen villapaitaan pukeutunut hahmo palaa aina uudestaan.