Ilta-auringon valo siivilöityy ohuiden pellavaverhojen takaa. Se leikittelee sairaalahuoneen seinillä ja sängyssä liian sileiltä näyttävillä valkoisilla lakanoilla, jotka ovat Jullen peitteenä. Vilkaisen puhelimen kelloa, joka näyttää puolta kahdeksaa. Aika on käymässä vähiin tältä päivältä sillä vierailijoiden pitää poistua ennen iltapalan jakelua. Matias on lähtenyt jo aiemmin. Sillä oli kiire bussiin, jolla se kerkeäisi jäkistreeneihin.
Nieleksyttää. Painostava tunne meinaa taas laskeutua kurkusta alas, mutta en haluaisi antaa sille tilaa. On jo tarpeeksi kamalaa yrittää esittää vahvaa aina kun hoitaja käy tarkistamassa, että kaikki on kunnossa samalla kun kirjaa laitteissa olevat lukemat ylös. Välillä pelkään, että osa minusta haluaisi lakata elämästä. Että se pieni ääni sisälläni saisi mut uskomaan, että joskus kannattaa vain luovuttaa ja lakata odottamasta ihmettä tapahtuvaksi sillä sellaista ei kuitenkaan ole tulossa. Tähän asti olen pystynyt sulkemaan korvani siltä ja olen yrittänyt sen sijaan keskittyä hoitajien sanoihin, joissa elää yhä toivo. Ainakin toistaiseksi.
Olen vajonnut niin syvälle ajatuksiini, että multa jää melkein huomaamatta liike, joka saa Jullen silmäluomet värisemään. Pomppaan niin äkisti tuolilta, että se liukuu hetken taaksepäin samalla kun veri alkaa kohista korvissani. Ennätän juuri hakea katseellani punaista nappulaa kutsuakseni hoitajan, kun tutut kasvot jo ilmestyvät ovensuuhun.
- Mitä tapahtui? hoitaja kysyy sujuvalla englannilla.
Vilkaisen Jullea, joka näyttää taas siltä kuin olisi sikeässä unessa.
- Silmät, saan vaivoin vastattua sillä olen edelleen epävarma kuvittelinko vain omassa päässäni sen pienen hetken.
Sitten alkaa piristä. Pirinä on niin voimakasta, että sen on pakko tulla läheltä, mutta en millään löydä sen lähdettä. Ääni tunkeutuu unen läpi ja repii mut säpsähtäen hereille. Räpyttelen kostuneita silmiä ja kurotan kohti puhelinta, joka soi edelleen kuin vaatien, että nyt olisi viimeistään hyvä hetki vastata. Liu'utan vihreää painiketta oikealle ja nostan puhelimen korvalle.
- Julle! ääni sanoo henkeään haukkoen toisesta päästä.
- Lili täällä. Kenelle sä oikein kuvittelit soittavasi? kysyn ja yritän ravistella viimeiset unen rippeet päästäni.
- Eikun Julle! Tajuatko?!?
Työnnän peiton syrjään ja kampean itseni ylös. Kesken jäänyt uni lipuu jo kaukana, kun todellisuus rävähtää päin kasvojani niin lujaa, että olen pudottaa puhelimen kädestäni.
- Mitä siitä?? Matiasko siellä?? kysymykset tulevat ennen kuin kerkeän edes ajatella sanovani niitä.
- Äiti soitti just!! Julle oli käynyt hetken hereillä!!
Uni... Sen on pakko olla olla se sama uni. Luulin heränneeni, mutta ei, olen yhä unessa. Laitan puhelun kaiuttimelle ja yritän nipistää itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyn. Kipu on yhtä todellinen kuin tärinä, jonka keho on saanut juuri aikaiseksi. Yritän pitää käsivarret paikallaan, mutta ne eivät lakkaa tärisemästä.
- Lili?!? Oletko sä vielä siellä?!?
Matiaksen äänestä kantautuu huoli, joka saa mut jälleen tarttumaan puhelimeen ja pitelemään sitä tärisevin ottein käsivarren mitan päässä.
- Mitä sä oikein sanoit Jullesta? kysyn, sillä haluan kuulla ne sanat uudelleen.
- Että se oli hetken hereillä. Äiti on sen luona ja se soitti just. Julle saattaa vielä toipua, tajuatko!?
Ei, en mä tajua. Tekisi mieli sanoa se Matiakselle, mutta en mä voi.
- Oletko sä nyt missä?
Ei tee mieli olla yksin. Ei nyt, kun maailma on juuri hypännyt pois raiteiltaan.
- Sisäpihalla. Avaatko kohta oven?
Vasta nyt kuulen askelten äänet, jotka ovat peittyneet hengästyneen puheen alle. Matias on tainnut juosta koko matkan parin korttelin päästä.
Ovipuhelin soi. Ryntään etuovelle ja painan nappia kuullakseni kilahduksen, joka on merkki siitä, että ulko-ovi on auennut. Ja sitten Matias on siinä. Rappukäytävässä edessäni astumassa asuntooni samalla kun pidän sille ovea auki. Se ei vaivaudu riisumaan takkia tai ottamaan kenkiä jalastaan. Se vain kumartuu hetkeksi nojaamaan käsillään polvia vasten ja yrittää tasoittaa hengitystään. Katselen vain vierestä samalla kun miljoona kysymystä sinkoilee mielessäni edestakaisin.
Milloin Julle oli hereillä. Entä miten pitkään. Puhuiko se mitään. Tajusiko se missä se oli tai mitä sille on tapahtunut.
- Anteeksi, kun mä tälleen ryntäsin varoittamatta. Mä en tiennyt minne muuallekaan olisin mennyt. Tuntu, että mä en saa happea omalla kämpällä, ja tiesin, että sä haluat kuulla heti, jos jotakin tapahtuu.
Matiaksen silmissä on anova ja samaan aikaan pahoitteleva katse, kun se nousee koko pituuteensa ja siirtää katseensa muhun. Joskus aikoinaan tuo katse olisi saattanut saada sydämeni tykyttämään orastavasta ihastumisesta, mutta nyt jätän takertumatta menneisiin ja keskityn siihen, että saan kokonaisen lauseen puserrettua suustani ulos.
- Älä ole pahoillasi, sanon ja jatkan sitten - Sulla oli hyvä syy tulla, vaikka kyllä sä muutenkin olisit ollut tervetullut.
Matiaksen kasvoilla käy väsynyt hymy. Se puhaltelee muutaman kerran syvään sisään ja ulos.
- Äiti oli pitänyt Jullea kädestä kiinni ja jutellut samalla sille. Kertonut, että me kaikki ollaan siitä huolissaan. Isäkin, vaikka sen on kuulemma vaikea näyttää sitä. Oli se puhunut sustakin. Siitä, että miten paljon se tuntee kiitollisuutta, kun Jullella on tuollainen ystävä, joka on pitänyt siitä huolta. Ja sitten...
Matias sulkee silmät, jotka ovat täyttyneet kyynelistä.
- Sitten se... Sitten Julle oli puristanut sitä kädestä.
Tuntuu kuin en saisi happea. Peruutan muutaman askeleen taaksepäin, jotta voin ottaa tukea seinästä. Ehkä taju ei sentään mene, mutta ihan vain varmuuden vuoksi.
- Entä mitä sitten tapahtu?! saan sanottua.
- Ei muuta, Matias vastaa ja pyyhkii kyyneleet takinhihaan.
- Hoitajat oli kuitenkin sanonu, että se on hyvä merkki.
- Onko teidän äiti vielä siellä? kysyn, sillä haluan tietää kaiken. Kuulla kaiken.
- On. Se odottaa, jos jotain vielä tapahtuis. Hoitajat oli sanonut, että sen kannattaa jatkaa juttelemista, koska Julle on hyvinkin saattanut kuulla sen äänen.
Vilkaisen vastakkaisella seinällä olevaa taulua, jossa on nukkuva joutsen. Uni! Miten olen voinut unohtaa unen.
- Mä näin unta Jullesta, kun sä soitit, sanon hiljaa.
Matias kallistaa päätään ja siristää silmiä.
- Ai, millaista?
Tuntuu jotenkin vaikealta sanoa se ääneen. Liian intiimiltä. Ikään kuin se olisi Matiaksesta todella outoa, että näen unia sen veljestä.
- Olin sairaalassa sen luona ja mietin kaikenlaista, kun mä näin sivusilmällä, että sen silmäluomet liikku. Hoitaja ryntäs sinne huoneeseen. Se oli kai nähnyt monitoreista jotain. Mä en kerennyt jutella kunnolla sen kanssa, koska heräsin sun soittoon.
Matias näyttää mietteliäältä, mutta se ei sano mitään. Mä sen sijaan alan pohtia olisiko pitänyt vain kerrankin pitää suu kiinni.
- Mitä jos se oli enneuni?
Katson sitä pitkään ja yritän tulkita, että nauraako se mulle, mutta sen ilme pysyy vakavana.
- En mä tiedä uskonko mä sellaisiin, vastaan lopulta.
- Saattoi se hyvinkin olla. Mun mummo ruukas kertoa mun lapsuudessa tarinaa siitä, miten sen hyvän ystävän kuolinyönä useampi tän ystävän sisarus oli nähnyt tismalleen samaa unta, jossa ne jätti hyvästejä sille. Ei ne tietysti tienneet silloin, että lopullisesti. Asia valkeni niille vasta aamulla, kun sen ystävän mies ilmoitti suru-uutisen.
- Meinaatko, että se mun näkemä uni tarkoitti sitä, että Julle...
- En, Matias sanoo keskeyttäen mun lauseen ja jatkaa - Meinasin, että entä jos se oli enneuni siitä, että Julle herää? Tai siis että äitihän on nyt todistanut, että se oli ainakin hetken hereillä.
- En mä tiedä. Ehkä sitten, jos sä sanot niin.
- Ei kun ihan tosi. Saattoi se hyvinkin olla.
Matias hymyilee mulle. Se on niin täynnä iloa, että se tarttuu. Hetken on jopa helpompi hengittää.
- Uskotko sä, että Julle herää vielä ihan kunnolla? kysyn siltä.
- Kyllä mä ainakin haluan uskoa. Eihän sitä koskaan tiedä. Ja niin kauan kuin ei voida todistaa toisin, meillä on vielä toivoa.
Toistan Matiaksen viimeiset sanat mielessäni. Ehkä mäkin tuudittaudun siihen ajatukseen.
Meillä on vielä toivoa.