Eteisen lipaston päällä on kasa maksamattomia laskuja, mutta en kykene tekemään asialle mitään. Matias on juuri lähtenyt takaisin omalle kämpälleen valmistautuakseen töihin. Huokaan helpotuksesta, että tänään sattuu olemaan vapaa päivä. Ei musta ole töihin tässä kunnossa. Ei musta ole ollut hetkeen, mutta olen silti raahautunut sinne jo useampana peräkkäisenä päivänä palattuamme Espanjasta Matiaksen kanssa. En tiedä uskonko sen puheisiin enneunista, vaikka toivon koko sydämestäni, että Julle vielä herää. Ajatus sen menettämisestä on niin raadollinen, että olen yrittänyt paeta sitä olemalla pysähtymättä. Jos en lakkaa liikkumasta, en joudu ajattelemaan. Mutta silti löydän juuri nyt itseni istumasta eteisen lattialta.
Olen yrittänyt uskotella päivä toisensa jälkeen, että kaikki ne epämääräiset tunteet, jotka tuntuvat korventavan sisintäni sydäntä myöten ovat vain huolta siitä, että toipuuko Julle ennalleen.
Räpyttelen silmiini nousseet kyyneleet pois ja nousen viimein lattialta. En kestä tätä epätietoisuutta, enkä sitä, että joudun olemaan yksin tässä tyhjässä asunnossa.
Kallio on paljastunut lumen alta, mutta meri on vielä jäässä. Maaliskuun loppu ei ole koskaan tuntunut näin hämmentävältä. On ollut epätavallisen lämmintä ja valoisaa, ja jostain syystä se tekee ennemmin kipeää. On ristiriitaista olla keskellä epätietoisuutta ja surua, kun luonto on heräämässä hiljalleen täyteen loistoonsa. Puissa on jo pieniä silmuja muistuttamassa, että kesään ei ole enää pitkästi.
Olen ollut täällä kerran Jullen kanssa. Ja kun tarkemmin mietin, on jopa yllättävää, ettemme koskaan muulloin sattuneet tänne samaan aikaan, vaikka tiedänkin sen käyneen täällä usein. Julle on itseasiassa se, joka aikanaan kertoi tämän paikan olemassaolosta mulle. Muistan sen sanoneen, että täällä sen oli jotenkin helpompi hengittää. Yhdyn kyllä siihen ajatukseen, vaikka juuri tässä hetkessä tuntuukin, että lähinnä haukon happea, jotta en purskahtaisi itkuun. En edes tiedä miksi itken jatkuvasti. Teenkö jo valmiiksi surutyötä, ettei luopuminen olisi niin raskasta, jos kaikki meneekin lopulta huonosti. Vaikka sisälläni olen eksynyt pimeisiin vesiin, kylmällä kalliolla istuminen tuo lohtua. Tuntuu, että olen jollakin ihmeellisellä tavalla lähempänä Jullea. Ehkä sen muiston kautta, jolloin istuimme tällä samalla paikalla viltin päällä ja puhuimme alkavasta kesästä ja Siljan rippijuhlista. Jo silloin toivoin, että Julle tulisi. Että se kaikesta huolimatta päättäisi hetkeksi unohtaa kaiken sen kaunan isäänsä kohtaan ja osoittaisi sisaruksilleen kuinka paljon se niitä rakastaa. Osa lapsista oli niin pieniä Jullen lähtiessä pois, etteivät ne muista sitä kunnolla. Sitä, että Julle ei enää ollut oma itsensä. Silja kuitenkin oli ollut jo sen ikäinen, että se oli tiedostanut mitä kotona oli tapahtunut ja silti se oli pyytänyt Jullea tulemaan. Muistan, että yritin selittää sitä Jullelle. Että sen sisko kaipasi isoveljeään ihan yhtä paljon kuin se ikävöi pikkusiskoaan.
Kylmyys pureutuu housujen läpi iholle, mutta en jaksa välittää. Pahin surun piikki on jo mennyt ohi. Suljen silmät ja hengitän muutaman kerran syvään. Julle ei haluaisi, että itken silmät päästäni sen vuoksi. Mutta toisaalta se ei myöskään pyytäisi olla itkemättä. Se sanoisi, että surun pitää antaa tulla ja sitten kun siihen on valmis, myös lopulta mennä. Tuntuu melkein siltä kuin se sanoisi ne sanat vieressäni sillä voin melkein nähdä miten sen silmien väri tummuisi, kun se katsoisi mua hiukan pää kallellaan ja huokaisisi syvään mun vastatessa sille, ettei mulla ole hajuakaan, miten surusta voi päästää irti.