varjele kaikelta pahalta #98 (Julle)

Naisen ääni on lempeä ja turvallinen. Se on niitä harvoja asioita, joihin takertua tässä vieraassa paikassa, jossa olen loukussa. Kun on samaan aikaan kaikkialla, mutta ei silti missään. En ole löytänyt pakoreittiä. En edes tiedä onko sellaista olemassa. Olen kadottanut ajankulun, vaikka välillä tiedän milloin on yö ja milloin päivä. Yöllä on niin hiljaista, että välillä kuulen jopa oman hengitykseni. Ajatukseni ovat jälleen karanneet kauas siitä mihin juuri hetki aiemmin olin yrittänyt keskittyä. Ääneen, joka kaukaisesti tuntuu tutulta. Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. Päiviä, ehkä viikkoja. Välillä pelkään, ettei se enää palaa.

Tänään nainen kertoo kotona odottavista lapsista ja miehestään. Kertoo veljestä, joka on myöskin ollut täällä, mutta joutunut sitten lähtemään pois töiden vuoksi. Se kertoo ikävästä, jota koko perhe tuntee, samalla kun se viileä käsi tarttuu kädestäni kiinni. Nainen pidättelee itkua sen jatkaessa kertomalla tytöstä nimeltä Lili.

Harpon jälleen metsäaukiolla kohti hahmoa, joka seisoo sen toisella laidalla aivan liian suurissa saappaissa ja katselee metsän suuntaan tummalle pilvien peittämälle taivaalle. Olin herännyt hetki aiemmin selässä tuntuneisiin vihlaisuihin siirtyäkseni viimein laverille muiden viereen, mutta huomannut sitten yhden paikan olleen tyhjä. En ollut jäänyt odottelemaan vaan olin vetänyt makuupussin vetoketjun auki ja lähtenyt perään kirpeään pakkasilmaan.

Lili.

Aukiolla seisova hahmo on Lili.

Ja sitten olen takaisin tyhjyydessä, jossa tunnen naisen edelleen pitelevän kädestäni kiinni. Eikä ole epäilystäkään, ettenkö enää tietäisi miksi naisen ääni on niin turvallinen.

Jostakin syystä äiti on täällä. Äiti, joka oli vuosien jälkeen kesken suviseurojen ottanut tuhlaajapoikansa avosylin vastaan. Äidin lohduton ääni tekee mut surulliseksi. Tulee tarve lohduttaa. Auttaa sitä ymmärtämään, että olen yhä täällä, vaikka en tiedä miten. Yritän pakottaa sormet puristamaan äidin kättä, mutta en tiedä onnistunko siinä. Äidin ääni hiljenee. Ei kai se vaan ole taas lähdössä pois. Juuri kun vasta tajusin, että se todella on äiti. Puristan yhä lujempaa, vaikka tuntuu edelleen siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

- Julius?

Äidin äänestä on kadonnut se surumielinen sointi.

Yritän vastata, mutta sanoja ei kuulu. Ei, vaikka yritän miten kovasti tahansa.

- Julius, äiti tässä. Minä tiedän, että sinä kyllä palaat vielä meidän luokse.

Haluaisin sanoa äidille, etten tiedä onnistuuko se. Etten tiedä miten täältä tyhjyydestä voi palata, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni, joka tuntuu yhtä karhealta kuin hiekkapaperi. Tekisin melkein mitä vain, että saisin juoda lasillisen vettä.

Aallot paiskaavat mut yhä uudelleen ja uudelleen kohti rantaa. Yritän kauhoa kohti pintaa, mutta suuntavaisto on kadonnut. On vain massoittain vettä, joka riepottelee mua mihin sattuu. Tunnen miten happi alkaa loppua ja vedän siinä samalla keuhkoihini vettä. Ja sitten en enää jaksa uida vastaan.