varjele kaikelta pahalta #101

Törmään ihan kirjaimellisesti Matiakseen rauhanyhdistyksen eteisessä, kun työnnyn naulakoilla väen tungoksen läpi etsiessäni takkiani satojen muiden mustien takkien seasta.

- Lili!

- Jumalan terve, huikkaan sille pikaisesti ja olen jo jatkamassa matkaa, kun se nykäisee mut käsivarresta takaisin.

Katselen, miten sen vieressä seissyt porukka tekee tilaa, jotta mahdun seisomaan samassa ympyrässä niiden kanssa, vaikka tukinkin siinä samalla kulkuväylän takanani oleville takkirivistöille. En tunnista puoliakaan niistä ihmisistä. Ja vaikka yksi vilkaisu riittää kertomaan, että Severi seisoskelee ringin toisella puolella Aadan kanssa, oloni on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, eikä päässäni pyöri mitään muuta kuin kysymys - mitä ihmettä Matias musta haluaa. On jo tarpeeksi kamalaa, että moni osaa yhdistää yksi plus yksi ja tietää, että olen se tyyppi, joka rikkoi Matiaksen sydämen, ei yhden vaan kaksi kertaa, ja nyt ne samat naamat voivat hyvinkin miettiä, että teenkö sen vielä kolmannen kerran, koska Matias ei lentänyt yksin katsomaan Jullea vaan teimme sen yhdessä.

- Mä en kerennyt soittaa sulle ennen seuroja, Matias sanoo niin hiljaa, etteivät muut voi mitenkään kuulla, ja jatkaa - Julle lennätetään Suomeen tiistaina. Äidin mukaan sen vointi on sen verran hyvä, että se on turvallista. Hoito ja kuntoutus jatkuu sitten täällä.

Sen silmistä paistaa huoli, joka on painanut meitä molempia edelliset pari viikkoa, mutta kasvoilla kareilee toiveikas hymy.

Unohdan hetken ajan hengittää, ja kun viimein tajuan hapen olevan lopussa, joudun pakottamaan kehoni vetämään pari kertaa tiheään ilmaa sisään ja ulos ennen kuin pystyn ajattelemaan mitään järkevää.

Julle on tulossa Suomeen. Ajatusvirta loppuu siihen. Tuntuu, että jos mietin edes muuta, sekoan, eikä se tunnu kauhean paljon paremmalta ensivaikutelmalta kuin se mitä olen jo Matiaksen kavereille antanut.

- Siis oikeastiko? Mihin? Tai siis Helsinkiin vai jonnekin muualle? kysyn, ja yritän samalla liimata jalkani lattiaa vasten, jotta en alkaisi liikehtiä levottomasti.

En tiedä mihin katsoisin tai miten päin olisin. Ihan kuin ympärilleni rakennetut seinät alkaisivat kallistua päälleni.

Matias vilkaisee pikaisesti muita, jotka ovat syventyneet keskustelemaan iltakyläpaikoista ennen kuin vastaa.

- Tänne jonnekin. En tiedä vielä tarkemmin. Luulisi, että yliopistollisessa sairaalassa olisi paras osaaminen tuollaisiin asioihin. Kuntoutus tosin tapahtuu varmaan jossakin muualla.

Tiesin, että Julle on ollut jo joitakin pieniä hetkiä hereillä ja vastannut äitinsä kysymyksiin, mutta sitä en tiennyt, että siirto olisi mahdollista tehdä jo näin pian. Vieläkään ei ole varmuutta siitä palautuuko Julle täysin ennalleen vai onko kooma jättänyt jotakin pysyviä muutoksia. En ole halunnut ajatella asiaa sen pidemmälle sillä en kestä ajatusta, ettei se olisi enää se sama Julle, jota pidän läheisimpänä ystävänä ja jopa perheenjäsenenä kaiken sen jälkeen, mitä olen sen kanssa kokenut. Eniten pelkään kuitenkin sitä, että menetän lopulta senkin. Julle ei halunnut kenenkään tietävän sen Espanjan reissusta. Ei edes minun, enkä voi toisaalta syyttää sitä siitä. Ymmärrän ihan tarpeeksi hyvin, ettei meidän kummankaan elämä ole helpoimmasta päästä. Ja vaikka se olisi joskus hetken aikaa sitä ollut, ei se ole sitä enää.

Olen niin ajatuksissani, etten tajua Matiaksen odottaneen mun vastausta ennen kuin se tökkää mua kyynärpäällä kylkeen. Olen ansainnut kivun, joka hetkellisesti lävistää alueen heti kylkiluideni alla.

- Anteeksi.. Multa meni ihan ohi, että sä kysyit jotain, sanon.

Häpeä kuumottaa poskia, jotka ovat jo valmiiksi punertavat kuumuudesta, joka tukahduttaa kaiken sen ihmismassan keskellä. Olen niin epämukavuusalueella, kun joudun tilanteisiin, joissa on liikaa tuntemattomia ihmisiä.

Matias pudistelee päätään ja hymähtää jotain sen suuntaista, että ei sillä niin väliä. Jotenkin musta silti tuntuu, että se ei pidä paikkaansa.

- Matias tuletko sä?

Käännyn katsomaan vaaleahiuksista naista muutaman tyypin päässä meistä, joka katselee nyt Matiaksen suuntaan.

- Riippuu ihan siitä, että mihin te päädyitte?

Matias vilauttaa niin lämpimän hymyn, etten voi olla miettimättä, että onko noiden kahden välillä jotain.

- Me mennään jatkamaan Capperiin. Nuilla on kuulemma sudennälkä, nainen sanoo ja huitoo kädellään Severiin ja mulle tuntemattomaan nahkatakkiin pukeutuneeseen mieheen päin, joka voisi olla kuin suoraan jostain mallitoimiston listoilta.

- Tuo oli nyt kyllä ihan liian aliarviotua. Voisin syödä vaikka karhun tältä istumalta, Severi huikkaa, huomaa sitten mut ja iskee nopeasti silmää.

Sentään edes joku tässä porukassa ei saa mua hermostuneeksi.

- Lili, lähtisitkö mukaan?

Matias näyttää siltä kuin se tietäisi, mitä olen vastaamassa, joten se jatkaa ennen kuin kerkeän edes avata suuta sanoakseni, että taidan tällä kertaa jättää väliin.

- Se vois tehdä sulle ihan hyvää.

Yllätyn niin paljon, että hetken jopa luulen kuulleeni väärin. Pyörittelen päässäni miljoonaa eri lausetta, jota voisin heittää sille takaisin, mutta sanat juuttuvat kurkkuun, kun tajuan kaikkien ringissä olevien kääntyneen tuijottamaan mua. Nythän tästä vasta tulikin helppoa.

- Lähde nyt vaan niin mun ei tarvi kuunnella Matiaksen umpisurkeita vitsejä.

Severi on ilmestynyt viereeni ja pukee siinä samalla mustaa Fjällrävenin takkia ylleen.

Olisin voinut jopa perustella itselleni miksi kieltäytyisin Matiaksen ehdotuksesta. Liika hengaaminen yhdessä ei ainakaan tee kummankaan elämää helpommaksi, mutta Severille olen velkaa ihan vain siitä syystä, että se ei ole hylännyt mua tai ottanut Matiaksen puolta eromme jälkeen.

- Kai mä sitten tulen, sanon osoittamatta sanojani sen enempää Severille kuin Matiaksellekaan.

Vasta ahtautuessani Severin Audin takapenkille kahden muun naisen kanssa, mietin, että olen kyllä harvinaisen typerä. Matias ei nimittäin juuri koskaan heitä vitsejä. Oli ne sitten umpisurkeita tai ei.