ikirouta

Meren sylissä näen ne väsyneet kalat, jotka eivät enää jaksa uida. Joita virta kuljettaa ja kalastajat nostavat verkkoihinsa. Näen taivaanrannassa kaistaleen auringon valoa, joka hiljalleen katoaa. 

Kuulen miten aallot paiskaantuvat rantakiviin. Miten pääskyset lakkaavat laulamasta. Kuulen tuulen yltyvän, puhurin puhaltavan. Miten viima tuo tullessaan lehdet, jotka peittävät maan ikiroutaan. Jääkiteet muodostavat kuvioita. Piirtävät ympyröitä. 

Jospa aurinko vielä nousee taivaanrannan takaa. Sulattaa maan, jotta metsäpolulla kuuluu lasten nauru. Jossakin onnellinen pari saa toisensa. Jospa aallot kannattelevat joutsenia, jotka saapuvat pitkältä muuttomatkaltaan. Jospa se väsynyt kala jaksaa jälleen uida. Jospa joku kaunis päivä vielä hymyilen, koska on paljon syitä elää. Elää ja olla onnellinen.

saisko hetken hengähtää

Pyörin aamukuuteen sängyssä. Päässä risteilee ajatuksia sinne tänne. Stressaa seuraava koulupäivä. Stressaa kokeet. Stressaa työharjottelu. Nukun aamuyöstä puoltoista tuntia ja jätän menemättä kouluun.

Tämmöstä mun arki on taas ollut. Oon yrittäny jaksaa koulussa muutaman tunnin yöunilla ja koittanu selvitä päivästä ilman päiväunia. 

Oon ollu onnellinen. Väsynyt. Uupunut. Mun fiilikset on heitelly aika laajassa skaalassa, mutta voin kuitenkin sanoa, et mulla menee hyvin. Henkisesti jaksan, mutta fyysinen jaksaminen on välillä koetuksella.

Oon uskaltanu alkaa fiilistelee vähän joulua, polttanut kynttilöitä ja kuunnellut joululauluja. Oon ensimmäistä kertaa tälle alkutalvelle nauttinut lumesta ja siitä, että kaikkialla on valkoista. 

Mä oon myös yrittänyt kirjoittaa kirjaa eteenpäin. Mun inspiraatio on ollut jo hetken kadoksissa. Ehkä se täytyy oikeasti vain mennä fiiliksen mukaan, eikä vain yrittää kiirehtiä, jotta sais nopeesti valmista.

En oo saanu pidettyä yhteyttä ystäviin, vaikka oon halunnut. Koulu on vieny suurimman osan mun ajatuksista ja ajasta, vaikkei läksyjä ja kokeita juurikaan ole ollut.

Ehkä mä vaan tarvitsisin sen loman, jotta saisin hetken hengähtää näitten paineiden alta.

muureilla

Mä pelkään. Ainaki 110 prosenttisesti. Elämää, uskoa, tätä kaikkea. Kannatteleeko se mua. Entä jos mä huomaan olevani taas pohjalla. Nostavatko kädet enää ylös?

Oon uupunut kasin aamuihin ja neljän päiviin. Oon väsynyt pimeyteen ja siihen, että kaikki puhuu joulusta, mutta sitä ei koskaan tule. 

Tää syksy on monen mukaan mennyt nopeasti. Musta tuntuu, että kello on useimpina päivinä vaan pysähtynyt ja madellut eteenpäin ja mä en oo silti saanut aikaiseksi paljon mitään.

Oon vähän hukassa. Niinku aika usein. Ehkä se vaan on osa mua. Ehkä se on sitä, että mä vieläkin haen mun omaa paikkaa jollain tasolla. Käyn läpi menneisyyttä, ymmärtämättä sitä kuitenkaan, vaikka sanon, et mä oon tavallaan kiitollinen, että niin kävi. Tavallaan.

Mä oon kasvattanut suojamuureja, antanut niiden haljeta, laittanut lisää sementtiä, antanut kaiken murskaantua. Mä oon ollut pohjalla, noussut ja pudonnut uudelleen. Mikä antaa mulle syitä olla putoamatta enää?

Monet sanoo mua vahvaksi. Onko se vahvuutta, ettei jossain vaiheessa enää jaksa. Luovuttaa. Antaa virran mennä kulkematta enää sen mukana. 

Välillä mä mietin onko mun taito kirjoittaa vain väliaikaista. Katoaako se joskus. Hiipuu vain pois jättäen mun sydämeen tyhjän kuoren ja onkalon. Jos mä en osais kirjoittaa, oisko mussa enää mitään. 

Valot.
Ainoa asia, jonka näen muureilta.
Kaupunki ei lepää. Ei edes tänään.
Kukaan ei tiedä, että kuolema koittaa.
Pieni lapsi viedään äidin sylistä.
Jossakin päin maailmaa tyttöjä ympärileikataan.
Sotia ja julmuutta.
Maailma on niin paha.

Viilto kämmeneen.
Viiva niiden muiden viereen.
Muistuttamassa.
Eihän vahvakaan voi aina jaksaa.
Kaikkea.

Kuitenkin siellä jossakin.
Pimeydessä.
Huomaamaton talo, jonka ikkunalla kynttilä.
Mies tuo vaimolle ruusuja.
Kehdossa keinuu uusi alku.

kaistale auringon valoa

Pianoluokka oli tyhjä. Suljin oven perässäni, istuin kuluneelle nahkasohvalle ja katselin iltataivasta.

Mikael ilmestyi ovensuuhun. Se painoi oven hiljaa kiinni ja jäi seisomaan ikkunan eteen.

   -Miten sä olet täällä? mä kysyin siltä.

   Hetken toivoin, etten olisi kysynyt. Kuvittelin Mikaelin jättävän vastaamatta.

   Päinvastoin.

   -Etsin sua.

   Mikael vilkaisi mua. Käännyin takaisin ikkunaa kohti.

   Täytyi huokaista hiljaa. Olo oli jotenkin levoton.

   -En mä ole vaivan arvoinen..

   Piti nielaista.

   -Mistä sä niin päättelet?

   Mikael päätti jatkaa keskustelua.

   Mä en ollut.

   Todellakaan.

   Sitten tuli tuska.

   Kurkussa poltti. Samoin silmissä.

   En mä tiedä mistä se tunne tuli.

   Lohduttomuus.

   Tunne, että vaikka ympärillä oli ihmisiä, joiden seurassa pystyin olemaan, olin yksin.

  Seinälle heijastui kaistale ikkunasta tulvivaa auringon valoa.

   -Täytyy mennä, mä sanoin ja käännyin ovelle.

   -Miksi?

   -Tästä ei tule mitään..

   Käsi puristi ovenkahvaa. Ajatuksia tuli. Ja muutakin mielen sisältä.

   Musta tuntui, etten kohta saisi enää happea.

   Olisi ollut helpottavaa edes itkeä. Mutta kyyneleitä ei tullut.