kadunko, että rakastin sinua

Kysyn itseltäni yhä uudelleen ja uudelleen, kadunko, että rakastin sinua. Enkä oikeastaan ole varma, osaanko vieläkään vastata siihen. Ei sillä, ettenkö olisi oppinut paljon sellaista, joka sai minut ymmärtämään, mihin asti on järkevää yrittää. Yrittää olla kanssasi. Yrittää rakastaa. 

Muistan ikuisesti, miten ensimmäisen eromme jälkeen iltaisin rukoilin, että olisi aivan sama, miten huonosti elämäni menisi, kunhan vain sinä olisit onnellinen. Välitin sinusta enemmän kuin itsestäni. Pistin sinut kaiken edelle. Oman elämänikin. Lakkasin olemasta onnellinen vain siksi, etten kokisi niin paljon syyllisyyttä siitä, miten paljon luulin satuttavani sinua. Olithan sanonut, ettet koskaan voisi rakastaa ketään muuta. Että maailmassa ei olisi yhtäkään ihmistä, jonka huolisit jälkeeni. Ja kuitenkin sinä löysit onnen hänestä. Enkä voi uskoa, että minä jopa hetkittäin ajattelin kuolevani sillä en kestänyt sitä ahdistusta, joka pesiytyi rintaani joka ikinen kerta, kun vain ajattelinkin, että meidän välillämme oli niin paljon puhumattomia asioita. Pelkäsin puhua sinulle, koska toisinaan tuntui, että ajattelit minun päässeen jo yli. Mutta todellisuudessa se kaikki tuntui olevan aina vain kauempana. Yhä enemmän ulottumattomissa. Ja sitten tuli se ilta. Ilta, jolloin lausuit ne sanat, jotka rikkoivat lopulta sen pienen siteen väliltämme. 

- Sinä et tarkoita, mitä sanot.

Niin sinä sanoit. Ja minä purskahdin itkuun, koska mikään. Ei mikään. Ollut koskaan satuttanut minua enempää. Eikä enää ollut paluuta entiseen. Edes kirjeesi, jossa kerroit rakastavasi minua, ei saanut minua uskomaan, että pystyisin vielä joskus sanomaan samoin sinulle. 

Toivon todella, että jonain päivänä ymmärrät, kuinka kovasti yritin pitää sinusta kiinni. 

varjele kaikelta pahalta #48 (Julle)

Selkä huutaa tuskasta, kun vääntäydyn ulos makuupussista ja taiteilen itseni istumaan teltan makuusopissa, jonka katto hipoo päälakeani. Olen tainnut nukkua koko yön juurakon päällä, joka törröttää ikävästi telttakankaan läpi, kun siirrän retkipatjaa sivuun.
Lähistöllä kaiutin pauhaa. Esilaulajan ja muutaman yksittäisen aamuihmisen ääni kajahtelee ympäri seura-aluetta. Lili vaikuttaa kuitenkin yhä olevan horroksessa. Se on tainnut kömpiä telttaan vasta puolenyön jälkeen.
Jos jotain siinä hetkessä kaipaan niin isän litramyynnistä tuomaa puuroa, jonka jaksaa juuri ja juuri lappaa suuhunsa silmien ollessa vielä puolittain ummessa.
Isä.
En ole lausunut sitä sanaa ääneen aikoihin. En tiedä pystyisinkö siihen edes enää.
Jollain tapaa olen alkanut turtua siihen. Turtua ajatukseen, että tuolla jossain on oikeasti ihminen, jota kutsuin isäkseni vuosia.
Ihan kuin roska olisi ajautunut silmäkulmaani.
Nielaisen ja pyyhin kyyneleet ennen kuin ne pääsevät vuotamaan valtoimenaan.
Mitähän pikkuisille mahtaa kuulua. En ole nähnyt niitäkään sitten sen juhannuksen, jonka jälkeen pakkasin kamani ja lähdin. 
Muistan yhä elävästi, miten äiti juoksi perääni sukkasillaan, vaikka maa oli märkä ja taivaalta tihkutti lisää vettä. Osa lapsista tuijotti ikkunasta. Vilkutti hymyillen. Luuli, että käväisen vain jossain ja tulen pian takaisin niin kuin aina ennen. 
Sillä kertaa en kuitenkaan tullut. En, vaikka äiti pyysi ja vaati. Vaikka se yritti uskotella meille molemmille, että kaikki vielä järjestyisi. 
Antaisin melkein mitä tahansa, jotta voisin palata siihen hetkeen. Rutistaa äitiä lujasti ja luvata, ettei maailmassa tapahdu pahoja asioita. Ei ainakaan äidin vanhimmalle lapselle, joka joutuisi hetken kuluttua valehtelemaan ja esittämään roolia, joka ajaisi lopulta todellisille tuskien teille. 
Nappaan repustani hammasharjan ja -tahnan ja kiskon ovensuussa olevat farkut jalkaani. Koko matkan vessoille haistan nenässäni hakkeen tuoksun, joka tuo mieleen lapsuudessa käydyt hakesodat, joita käytiin naapurivaunuissa majoittuvien ikätovereiden kanssa. 
Kun olen saanut viimein harjattua hampaani ja pestyä kasvot jääkylmällä hanavedellä, tunnen jonkun nykivän paidanhelmaa. 
Käännähdän nopeampaa kuin olen aikonut ja takanani oleva tapin kokoinen lapsi on horjahtaa istualleen. Kirkkaat ja eloisat silmät seuraavat jokaista liikettäni. Kun astun askeleen sivuun, lapsi tekee saman perässä kuin peilikuvana. 
- Mettekö se siinä? kysyn hämmentyneenä, kun vihdoin ja viimein ääneni jaksaa taas kantaa. 
- Ja tinä oot Juliut, tomera tytön ääni vastaa. 
Kyykistyn alas ja pörrötän Meten hiuksia. 
- Sinähän oot kohta mun mittanen, sanon sille ja nostan toisen käteni sen pään päälle ja toisen omani päälle. 
- Nyt tinä kyllä huijaat. 
Meten ilme on niin tuima, että olen purskahtaa nauruun. 
Missä ihmeen välissä sekin on kerennyt kasvaa. 
- Ootko sä ihan yksin täällä vai onko joku sun kanssa? kysyn ja pälyilen ympärilleni etsiäkseni jotakuta, jonka seuraan voisin turvallisesti Meten jättää. 
Ketään Nurmen perheen jäsentä ei kuitenkaan ole näköpiirissä. 
- Eksyitkö sä? Tiedätkö missä porukoiden vaunu on? 
Mette pudistaa päätään. 
- Ai et tiedä? 
Saan vastaukseksi nyökkäyksen. 
- Mä luulen, että porukat on susta huolissaan. Ne varmaan etsii sua täältä jostain. Mun pitää varmaan viedä sut sinne takaisin. 
Kaivelen taskujani, mutta turhaan. Puhelinta ei näy eikä kuulu. 
Mette kikattaa, kun nostan sen olkapäilleni istumaan ja lähden talsimaan takaisin kohti telttaa, jotta voin soittaa äidille ja pyytää sitä hakemaan Meten mukaansa. 
Poluille on alkanut kertyä ihmisiä. Aamuinen sumu on alkanut valjeta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta. 
Mikään ei voisi olla huonommin. Ei mikään paitsi onttouden tunne, joka leviää sisälläni kulovalkean tavoin. 
Minä laulamassa isän vieressä mummolan karhealla olohuoneen matolla, jonka reunat ovat alkaneet rispaantua. Täti soittamassa mustalla Yamahan pianolla, jonka ääni on toisinaan särisevää, mutta sentään vireessä. 

Kerrohan isä oi, onko pyöreä maa,
eikö onnensa lintua myös kiinni saa, miksi taivas niin kaunis ja siintävä on,
sano ootko sä toisinaan myös onneton?
Kerrohan, missä aurinko nukkua saa,
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa,
miksi pääse en lintujen luo lentämään,
miksi kyyneleet nuo, isä, silmissäs nään?

Pienoinen, kerron sen, niin on pyöreä maa,
onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa,
siksi taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.
Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan,
ja jos lentää sä voisit, ei lintuja ois,
kyyneleittä en kuunnella sanojas vois.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

 Lili istuskelee teltan edustalla, kun saavumme. 
- Sähän oot löytänyt kavereita, se sanoo ja hymyilee mulle lempeästi. 
- Niinkin vois sanoa. Bongasin tän lapsosen tuolta vessoilta. Se oli kai lähtenyt harhailee vaunulta, eikä enää tienny, mihin mennä. Aikomus ois viedä se sinne takas. 
Hymy Lilin kasvoilla katoaa olemattomiin. 
- Sun isäs saattaa olla siellä, se sanoo hiljaa. 
- Mä tiedän. Mä todella tiedän, vastaan sille ja musta tuntuu kuin jokin puristaisi sydäntäni kasaan. 
- Ainakin sulla on etulyöntiasema. Sä tiedät, että se on siellä, mutta se ei tiedä, että sä olet tulossa sinne. 
Lili on oikeassa. Mä kerkeän vielä hetken valmistautua henkisesti. 
- Tavallaan mä jopa toivon, että näen sen. En mä tiedä, mitä mä sille haluan sanoa tai todistaa, mutta... 
- Se tuntuis kuitenkin nyt hyvältä kohdata se, Lili jatkaa kesken jäänyttä ajatustani. 
- Niin...
Lasken Meten maahan ja se ryntää heti Lilin syliin. 
- Oho. Sustahan on tullut jo iso tyttö. 
Pengon puhelimeni teltassa lojuvasta vaatekasasta ja soitan Matiakselle. 
- Huomenta, sen uninen ääni vastaa. 
- No huomenta vaan sullekin. Tiedätkö, missä porukat majoittuu? Löysin Meten pomppoilemasta yksinään ja ois tarkotus viedä se takas sinne. 
Hetken puhelimessa on aivan hiljaista. 
- Muistelisin, että äiti puhui jotain aa kuutosesta. 
- Eli A6? varmistan vielä. 
- Joo. Kyllä se oli se. 
Kiittelen Matiasta ja lopetan puhelun. 
- Ei kai se sitten auta ku mennä, sanon ja nostan Meten tällä kertaa reppuselkään. 
Lili heiluttelee vielä peukkuja mun suuntaan ennen kuin huikkaan sille heipat ja katoan takaisin ihmismassan sekaan. 
Alue ei ole kovin kaukana. Kävelen sinne kymmenessä minuutissa ja bongaan tutun vihreän pikkubussin viidenneltä riviltä. Elmeri ja Veeti potkivat palloa alueen päädyssä, jonne on jäänyt mukavan kokoinen tyhjä alue. 
- Mitäs pojat? kysyn, kun pääsen niiden kohdalle. 
Veeti pysäyttää pallon ja kohottaa katseensa. Elmeri astelee muutaman askeleen kauemmaksi. 
- Miks Mette on sun kans? Veeti kysyy epäilevänä. 
- Löysin sen haahuilemasta ja ajattelin tuoda takas, sanon. 
Jostain syystä mulle tulee sellainen olo, etten ole ollut hetkeen tervetullut perheeni pariin. Kai isä on puhunut jotain pojille. Ehkä sanonut, että olen paha ihminen ja saatan tehdä niille jotain, kun vaikuttaa siltä, että ne on jotenkin varautuneita. 
- Pojat kenen kanssa te oikein juttelette? 
Isän ääni kajahtaa asuntovaunun suunnalta. 
Se ei ole ainakaan vielä tunnistanut. 
Olen melko varma, että polveni saattavat kohta pettää. Olen käynyt tämän tilanteen mielessäni satoja ellen tuhansia kertoja, mutta en ole silti koskaan osannut kuvitella loppuun asti, miten tämä tulisi lopulta menemään. 
Isä tulee lähemmäksi. Kuulen sen askelten painavan heinikkoa maata vasten. Ja sitten, kun se on aivan takanani, pyörähdän ympäri. 
Väliimme laskeutuu painostava hiljaisuus. Isän katse rekisteröi kaiken kengistä kasvoihin. Hetken ajan olen varma, ettei se aio sanoa sanaakaan. 
Sydämessäni lepattanut tuli on poissa. Sen sijaan sen ympärille alkaa muodostua jäätä, joka kuroo sitä umpeen kerros kerrokselta.
- Iti kato. Juliut anto mun lattattaa. 
Isä näyttää vasta nyt huomaavan Meten olemassaolon. Ja samalla jokin sen tunteettomilla kasvoilla särkyy.
- Vai on se Julius tullut suviseuroihin? 
Isän äänessä ei ole vihaa. Ennemmin aitoa ihmetystä.
- Niin tulin.
- Onko se Matiaskin täällä? isä kysyy ja vilkaisee taakseni katsoakseen, jos se vaikka ilmestyisi näkyviin.
- Onhan se.
Isä yrittää houkutella Metteä syliinsä, mutta se vain takertuu tiukemmin muhun kiinni.
- Meinasitko olla ihan loppuun asti? isä kysyy ja pistää kädet puuskaan. 
- Niin me Lilin kanssa ajateltiin, sanon. 
- Juolan tyttökin päättänyt lähteä. Mikäs se niin kovasti vetää tänne? 
- Eiköhän jokaisella ole omat henkilökohtaiset syyt tulla. Jostakin syystähän säkin olet tänne tullut, sanon painokkaasti. 
Isä pysyy hiljaa. Ehkä se miettii jotakin. 
- Niin. Oli syy mikä tahansa niin mukavahan se on, jos on halunnut seuroihin tulla. 
Leukani on loksahtaa alas. 
En ole osannut odottaa, että isä sanoisi jotakin sellaista. 
- Julleko se siellä? kuulen äidin äänen kysyvän jostain kauempaa. 
Ja sitten äiti on ihan vieressä ja se rutistaa mut syleilyynsä. 
- Jumalan terve, sanon ja halaan sitä takaisin. 
Isä näyttää hämmentyneeltä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan musta tuntuu, ettei se löydä sanoja. Että tällä kertaa välillämme ei ole kilpailua siitä, kummalla on enemmän valtaa. 
- Saisit Juhani olla kiitollinen, että poikasi on tehnyt parannuksen.
Mistähän äitikin on saanut voimia vastustaa isää. Tai paremminkin olla vihdoin ja viimein oma itsensä ilman, että isän mielipiteet määrittävät jokaisen lausutun sanan tai tehdyn teon. 
Ja aivan yllättäen. Ihan odottamatta, kyynel karkaa isän poskelle. 
Käsi huitaisee sen huomaamattomasti pois, mutta siinä se kuitenkin on hetken aikaa ollut. Todiste, että isä voi tuntea jotain muutakin kuin vihaa tai katkeruutta. Ehkä se on palaamassa takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen. Ehkä sairauden tuottamat jäljet ovat hiljalleen haalistumassa. Päästämässä irti otteestaan. 
- Isä, kokeilen varovasti.
Vihreissä silmissä välähtää jotain. Se kestää vain sekunnin sadasosan, mutta annan itseni ajatella, että se on enemmän kuin mikään, mitä voin saada siltä ihmiseltä. 
Lasken Meten alas ja äiti nostaa sen syliinsä. 
- Kerro kaikille terveisiä ja Jumalan rauhaa, sanon äidille. 

- Jumalan rauhaa, äiti sanoo hiljaa ja näyttää pahoittelevan isän käytöstä. 
Silitän vielä kerran Meten hiuksia ja käännyn sitten lähteäkseni. 
Koko matkan takaisin teltalle sydämessäni läikähtelee pieni toivon kipinä. Ehkä vielä joskus kaikki voisi muuttua. Silloin, kun me molemmat olisimme valmiita muutokseen. 

Isä sekä lapsi. 

varjele kaikelta pahalta #47 (Matias)

Ihmiset hajaantuvat edestämme valkoisten ehtoollispöytien eteen riveihin. Useimmat heistä halaavat toisiaan ja pyytävät siunausta. Osan silmiin on kohonnut kyyneliä. Penkeissä istuvat laulavat virsiä ja osa jonossa olevista yhtyy tuttujen laulujen  sanoihin ulkomuistista.

Puristan kädet nyrkkiin ja avaan ne sitten. En ymmärrä, miksi tilanne ahdistaa. Yleensä kun en juuri jaksa ahdistua mistään.

Lili vaihtelee painoa puolelta toiselle ja vilkuilee ympärilleen ikään kuin etsiäkseen reittiä ihmismassan läpi ovelle, josta pääsisi pakoon tätä tunnelmaa, joka on samaan aikaan äärettömän herkkä, mutta myös raskas.

Jos jossain niin täällä, ehtoollisella suviseuroissa, alkaa ajattelemaan uskon omakohtaisuutta ja elämänsä valintoja. Sitä, mikä odottaa tämän kaiken maallisen taivalluksen jälkeen, kun vain vielä hetken jaksaisi kilvoitella.

Väsymys alkaa painaa päälle. Nukkumaanmeno oli venähtänyt keskustelujen jatkuessa aamuyön tunneille saakka. Ilmassa oli ollut paljon kysymyksiä, mutta vähemmän vastauksia.

Lili oli halunnut tietää kaiken. Tai enemmänkin.

- Millainen ihminen pääsee taivaaseen? se oli kysynyt yllättäen.

Olin mennyt lukkoon. Ajatellut, etten ikinä osaisi sanoa sille mitään järkevää. Mikä mä olin edes sanomaan mitään. Hyvä, kun jaksoin itse juuri ja juuri pysyä uskomassa.

Usko oli tuntunut heiveröisemmältä kuin aikoihin. Kuin elävä liekki olisi hiipunut melkein hiilloksille asti.

- Kyllä sitä haluaa uskoa ja ajatella, että kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa niin on matkalla taivaaseen. 

Sen jälkeen Lili oli vaipunut hiljaisuuteen.

Jullekin oli aistinut sen, mutta ei ollut alkanut utelemaan sen enempää. Ehkä oli ollut tarpeellista antaa toiselle tilaa omien ajatusten kanssa.

Puvuntakkiin pukeutunut mies ohjaa meidät uusiksi riveiksi ja jäämme odottamaan vuoroamme.

- Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. 

Katselen, miten ihmiset nostavat pienet muoviset pikarit huulilleen papin niitä ojentaessa.

- Matias... 

Lilin ääni on tuskin kuiskaustakaan kuuluvampi. 

Käännän katseeni ja olen musertua sen surun alle, joka heijastuu Lilin silmistä. 

- Matias miten mä voin ottaa ehtoollisen vastaan, kun mä en ole uskomassa...

Kierrän käteni Lilin ympärille ja vedän sen lähelleni. 

- Lili... sanon hiljaa ja jatkan sitten - Sä saat uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja epäilyksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja saat olla vapain ja turvallisin mielin. 

Tunnen paitani kostuvan kyynelistä, mutta en jaksa välittää ovatko ne sitten omiani vai Lilin. Juuri nyt millään ei ole mitään merkitystä. Ei millään paitsi sillä, haluaako Lili ottaa tarjoamani sanat vastaan. 

Menee hetki. Ja toinenkin. 

Halaan yhä edelleen vapisevaa Liliä, mutta tunnen sen hiljalleen rauhoittuvan ja rentoutuvan. 

- Sä taisit olla silloin oikeassa, se lopulta sanoo. 

Hämmennyn.
Mulla ei ole hajuakaan, mistä Lili puhuu. 

- Kun sä puhuit niistä enkeleistä siellä metsässä, se sanoo ja jatkaa sitten - Että haluat olla yksi niistä.
Mietin, enkä meinaa päästä puusta pitkälle. 

Mutta sitten muisto välähtää mielessäni kirkkaana kuin tuli. 

- No mä ainakin toivon. Toivon, että voin olla sulle sellainen. Kun ei meistä kukaan kuitenkaan jaksa yksin. 

Päästän varovaisesti Lilistä irti. 

Hento hymy kohoaa sen huulille ja saa sen kasvot loistamaan ilosta. Enkä ole ehkä koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.
Sydämessäni läikähtää niin suuri onni sillä hetkellä, kun polvistumme vierekkäin ja puristamme kädet ristiin. 

- Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. 

Ja siinä hetkessä elämän suurimmatkin murheet  alkavat tuntua mitättömiltä.

varjele kaikelta pahalta #46 (Julle)

Auringon kelmeä valo on langennut seurakentän ylle ja peltojen reunustaman metsikön puut huojuvat tuulessa. Tungen kohmeessa olevat sormeni Lililtä saamieni lapasten lämpöön ja puikkelehdin sitten valkoiseen telttaan kiemurtelevia jonoja kohti.

Lili ja Matias ovat siellä jossain. Tai ainakin ne ovat luvanneet ilmestyä paikalle sen varjolla, että olen luvannut tarjota niille pitsat. 

En tiedä myöntäisinkö sitä ikinä kenellekään, mutta olen salaa syvällä sisimmässäni ehkä vähän omahyväinenkin siitä, että asiat tuntuvat loksahdelleen paikoilleen niiden kahden välillä.

Ylpeä isoveli. 

Sitäkö tämä tunne on.

Ylpeyttä. 

Joku kohdalle sattunut vanhanpäivän tuttu kyselee, mikäs on saanut Leivon Juliuksen tulemaan suvijuhlille. Nyökkään vain teltan oviaukon yläpuolella hiljalleen heiluvan kyltin suuntaan ja jatkan matkaani. 

Jos jotain en ole ikävöinyt niin porukkaa, jossa vuosia sitten kuljin. 

Jätkien itsetunto rakentui sen mukaan, montaako tyttöä oli pyörittänyt samasta kaveriporukasta tai miten monta kevyt olutta pystyi vetämään porukoiden huomaamatta saunailloissa firmalla käynnin jälkeen. 

Kaksoiselämä. Siksi kai sitä yleisesti kutsuttiin. 

Että oli toinen jalka maailmassa.

Ehkä se oli hetkellisesti tuntunutkin hyvältä. Saada elää elämää, jossa ei ollut ollut rajoituksia. Ei päätöksiä, jotka muuttaisivat muiden käsityksen sinusta. Ei tarvetta selitellä, miksi ei jaksanut ajatella kaikista asioista samalla tavalla kuin muut. 

Ja kuitenkin sitä oli pelännyt. 

Pelännyt iankaikkisuutta. Pelännyt kadotusta. 

Isällä oli ollut tarve pitää perheen mainetta yllä. Kasata kulisseja, jos ne olivat meinanneet romahtaa. 

Kukapa sitä olisi halunnut kuulla oman poikansa päätyneen tekemään ratkaisun, joka saattaisi viedä myöhemmin pienemmätkin sisarukset mukanaan. 

Ehkä isäkin oli lopulta pelännyt. Pelännyt menettävänsä meidät kaikki. 

Ja niin se oli sitten rangaissut. Myöhään venyneistä illoista, seuroissa käymättä jättämisistä ja monesta muustakin. Kai se oli ollut ainoa tapa, millä se oli luullut osaavansa suojella meitä. 

Matiaksen käsi nykäisee mut jonon keskivaiheille. Lili seisoskelee sen vieressä ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. Pistän sen mielessäni väsymyksen piikkiin, mutta toivon, ettei taustalla ole jotain muutakin. Jotain, johon voisin jotenkin vaikuttaa. Sillä juuri nyt en jaksa ajatella ketään tai mitään. 

- Mikä sulla kesti? Matias kysyy ja pukkaa mua leikkisästi olkapäähän. 

- Oisko ollut vaikka joku semmonen ku Maiju? Lili heittää perään ja olen näyttää sille rumaa käsimerkkiä ennen kuin tajuan, missä oikein olemme. 

- Kylläpä te jaksatte aina piristää, sanon ja tyydyn hymyilemään epämääräisesti kaikkialle muualle paitsi heidän suuntaansa. 

- Me kerettiin tässä jo miettiä, että mikä on meidän plääni, jos sua ei ala näkymään. Ja päädyttiin siihen, että pistetään kolehti pystyyn, että saadaan pitsat maksettua, Matias vielä jatkaa. 

- No mäpä tästä sitten lähdenkin, kun vaikuttaa siltä, että te pärjäätte ihan hyvin ilman mun epätäydellisen täydellistä olemustanikin, sanon ja pyörähdän näyttävästi paikallani ympäri. 

- Julle... Lilin ääni tavoittaa mut. 

- Mitä nyt? kysyn vähän turhankin lujalla äänellä.

- Eikö tuo ole teidän mutsi?

Tuijottelen Lilin epämääräisesti heiluvaa kättä, joka osoittaa jonnekin päin kenttää.

Ihmisiä on yllättävän vaikea löytää pimenevässä yössä. Varsinkin, kun suurinosa on pukeutunut samankaltaiseen mustaan kevyttoppatakkiin.

Mutta jostain sieltä bongaan kuitenkin äidin verkalleen etenevän hahmon, jonka kädestä pitelee kiinni lapsen hentoinen käsi.

Puristan silmiä kiinni. 

Hetken ajan olen kerennyt tuntea veden kihoavan silmiini. Enkä haluaisi itkeä. En tässä kaikkien nähden.

- On se mutsi. Ja Mette, Matias sanoo hiljaa ja näen senkin katseen seuraavan ihmismassassa pujottelevan parivaljakon menoa.

Sydäntä riipaisee. 

Tunne on niin epämääräinen, että luulen jo hetken kuvitelleeni kaiken, mutta sitten tunnen vihlaisun uudelleen. Syvemmällä ja vahvempana. 

Kaipaus entiseen. Kauas sinne aikaan, kun ei osannut vielä pelätä huomista. Kun äidin syli oli koko maailma ja elämä oli vain ohikiitäviä hetkiä, jotka myöhemmin menettäisivät merkityksensä. 

- Ehkä sun pitäisi mennä... Lili ehdottaa varovasti. 

En kykene sanomaan sanaakaan. Nyökkään vain kerran. 

Toisaalta en usko, että kukaan kaipaa selityksiä juuri nyt sillä joskus elämässä tulee vain tilanteita, joissa tuntee tietävänsä, mitä pitää tehdä. Enkä siksi jää aikailemaan vaan pyrähdän kevyeen hölkkään samalla kun etsin kaukaisuudessa häämöttävän kiintopisteen silmiini. 

Meten oranssina pimeydessä vilkkuvan takin. 

Saan heidät kiinni vasta aivan kentän laidalla. Hidastan hölkän verkkaiseen kävelyyn ja pysähdyn lopulta muutaman metrin päähän heidän taakseen. 

Rykäisen kämmeneeni ja katselen kuin hidastettuna filminä, miten harmaaseen villapuseroon sonnustautunut nainen kääntyy edessäni. 

Katseessa ei ole vihaa. Eikä katkeruutta. 

- Äiti... 

Jokainen kirjain saa kurkkuuni kohonneen palan nousemaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. 

Äidin silmiin on syttynyt valo. Se sama valo, joka tuikki niissä aina ennen. Aina ennen tätä kaikkea. 

Mette on pyristellyt irti äidin otteesta ja ryntää halaamaan jalkojani. Heilautan sen kevyesti syliini ja silitän sen vaaleita kiharoita. 

Äiti ottaa hitaasti askeleet luokseni. Ikään kuin varmistaakseen ensin, että se olen varmasti minä. Poika, jonka on jo luullut kadottaneensa. 

Ja sitten äiti purskahtaa itkuun. 

Kierrän vapaana olevan käteni äidin ympärille ja halaan sitä kömpelösti. Äiti hytkyy ja tärisee itkun voimasta. 

- Äiti mikti tinä ikket? 

Meten sointuva ääni saa kyynelpatoni avautumaan. 

- Tiedätkö Mette, kun äiti on vain niin onnellinen, kuulen äidin sanovan itkun lomasta. 

Mette tyytyy vastaukseen ja alkaa vuorostaan silitellä lyhyeksi ajeltua päätäni. 

Pitkältä tuntuneen ajan päästä äiti irroittautuu otteestani ja astuu askeleen taaksepäin.

Seisomme siinä vastakkain ja olemme vain hiljaa. 

Ja sitten se iskee. 

Pakottava tarve sanoa ne sanat. 

Kysyä. 

- Äiti saanko mä vielä uskoa? 

Eikä mikään ole koskaan lohduttanut mua enempää kuin se katse, jonka äiti muhun sillä hetkellä luo. Tai ne maailman rakkaimmilta ja tärkeimmiltä tuntuvat sanat, jotka äiti lopulta lausuu.

- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi.