maanantai 11. heinäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #70

Tungen matkalaukun takakonttiin kaiken tavararöykkiön päälle ja toivon, että vaikka se pursuilee vaatteista ja sen vetoketju saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä, se kestäisi vielä edes tämän yhden matkan.
    Pelkääjänpaikka on jätetty varta vasten tyhjäksi mua varten ja vaikka se alkaakin olla normaali näky, jostain syystä se yhä edelleen jaksaa sykähdyttää sydämessä. Ajatus siitä, että Matias haluaa mut viereensä yhtä paljon kuin mä haluan olla sen lähellä.
    - Ei koti ole täällä murheitten laaksossa, vaan odottaa se tuolla ylhäällä taivaassa. On siellä Jeesukseni, taivainen Ylkäni, hän minut verellänsä synneistä puhdisti.
    Kesäseuraradion toivelaululähetys on juuri alkanut ja olen jo nyt saada silmäni kostumaan kaikista niistä hetkistä, jotka ovat piirtyneet syvästi mieleeni vuoden takaisista suviseuroista.
    Kaikki se kipu ja tuska, joka raastoi sisimpää yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Kun mieli sanoi, että olisi vain parempi unohtaa, mutta sydämeen pisti pelkästään ajatuskin siitä, miten pohjattoman kuilun ikävä oli saanut aikaan.
    Kun oli ollut niin hyvä olla toisen kanssa, mutta silti kaikki tuntui aina suistuvan raiteiltaan.
Silloin oli ollut vaikea uskoa, että taivaan Isällä olisi tarkoituksensa kaikille niille tapahtuneille asioille.
Ja kun sitten aivan yllättäen olinkin kohdannut Matiaksen seurateltassa, mikään ei ollut enää palannut ennalleen.
    Ehtoollisella olin kokenut syvän ja voimakkaan kokemuksen. Olin tuntenut olevani syntinen ihminen, joka ei voi hyvällä omalla tunnolla polvistua alttarikaiteelle ja ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista.
    Jostakin olin saanut voimia kysyä, että vieläkö mulla olisi mahdollista saada kaikki synnit anteeksi ja Matias oli tarjonnut evankeliumia, joka oli puhdistanut ja lohdattanut sisintä. Elämään oli tullut ikäänkuin ääriviivat, jotka hehkuivat kirkkaan kultaisina. Ja oli kuin taivas olisi melkein koskettanut maata. Niin hyvältä se kaikki oli tuntunut.
    - Oi kiitos, Jeesukseni, kun maksoit velkani, ja minut täältä noudat taivaaseen luoksesi! Ylistys soi jo maassa ja kerran taivaassa. Oi autuus, ilo, rauha, se on niin suloista.
    Seuraväen laulaman laulun sanat sopivat täydellisesti siihen hetkeen.
    Sisimpään on laskeutunut sellainen rauha, ettei mikään voi viedä sitä tällä hetkellä multa pois.
    Tiedän, että näin uskomalla voin kerran päästä taivaan kotiin ja nähdä kaikki rakkaat, jotka ovat jo päässeet iäiseen lepoon. Niin isän kuin äidinkin.
    - Mitä sä mietit? Matias kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua pikaisesti.
    En osaa heti vastata. Mieli on niin täynnä ajatuksia, jotka sinkoilevat edestakaisin.
    - Mä olen aika tosi onnellinen. On ihana päästä taas suviksiin ja kuulla kun tuhansien ihmisten laulu kaikuu isossateltassa. Päästä kokemaan ne kauniit kesäyöt sun kanssa yhdessä ja sen, että mä saan pitää sua ekaa kertaa kädestä.
    Matias hymyilee mulle niin hellyttävästi, etten meinaa saada silmiäni irti siitä.
    - Sä olet taas vaihteeksi liian söpö, sanon sille, siristän silmiäni ja jatkan - Säihkyt niin kovasti, että melkein silmiin sattuu.
    Se tökkää sormellaan mua kylkeen ja älähdän, koska juuri se kohta on yksi herkimmistä alueista kropassani ja saa mut kutiamaan.
    - Vai että söpö? se kysyy muka vakavalla naamalla.
    Nyökyttelen.
    - Vauvat on söpöjä ja koirat. Mutta että minä..
    Tuhahdan sille ja jaarittelen ummet ja lammet siitä, miten jätkä voi olla niin söpö, komea, suloinen tai kauniskin.
    - Joillakin miehillä on vaan jotenkin tosi kauniit kasvonpiirteet ja sillon tuntuis hassulta sanoa sitä komeaksi, sanon ja lopetan selostukseni.
    - Hyvä on. Mutta naisista ei voi kuitenkaan sanoa, että ne ois komeita? Matias kysyy pyöritellen päätään.
    Alan nauraa.
    Nauru tuntuu mahanpohjassa pistelynä ja saa vedet kihomaaan silmiin.
    - No ei. Ei todellakaan..
    Keskustelu jää siihen, koska bensavalo on alkanut palaa jo edellisenä päivänä ja ajokilometrejä on tullut sen verran paljon, että on turvallisempaa tankata nyt kuin kokeilla onneaan puoli tuntia myöhemmin.
    Sillä välin kun Matias jää tankkaamaan, suuntaan askeleeni huoltoaseman sisälle ja etsin katseellani paistopistettä, mistä löytäisin kaipaamani karjalanpiirakat ja lihapiirakan Matiakselle.
    Rapisteltuani pussin auki ja tiputettuani kaksi piirasta sen pohjalle, taittelen pussinsuun kiinni ja lätkäisen siihen hintalapun.
    Nappaan vielä mehuhyllyltä pari pillimehua. Päärynää ja vadelmaa niin kuin aina. Sitten palaan kassan kautta autolle ja ojennan toisen pusseista sekä vadelman makuisen pillimehun Matiakselle, joka repii tarran irti paperipussista ja haukkaa kerralla melkein yhden kolmasosan lihiksestä.
    - Sä saat kohta jonkun ähkyn, sanon sille ja pyörittelen epäuskoisena päätäni.
    Matias katsoo mua, kallistaa päätään ja hymyilee ilkikurisesti.
    - Eikö se oo vaan joku hevosten juttu? se kysyy ja ryystää pillimehuaan.
    Auringon valo siivilöityy ikkunan läpi ja saa sen pupillien ympärillä olevan vaalean ruskean renkaan säihkymään kuin kultaisena kehänä.
    - Mä voisin tuijotella sun silmiä aina vaan, sanon sille lempeällä äänellä ja lasken käden hetkeksi sen poskelle, joka tuntuu karhealta kämmentä vasten.
    Matias on antanut pitkästä aikaa parran kasvaa.
    - No senkus tuijottelet, kuhan et häiritse mun ajamista. Muuten me ollaan kohta ojassa, se sanoo ja tarttuu hellästi kädestäni kiinni.
    - Niin. Muuten jää kohta suviksetkin välistä ja siihen mä en suostu.
    Hetken hiljaisuuden rikkoo murina, joka hetken kuunneltuani tulee mahastani.
    - Ehkä sunkin pitäis alkaa syömään. Iskee vielä nälkäkiukku, Matias heittää hyväntuulisesti ja osoittaa kädellään vielä avaamatonta karjalanpiirakkapussia.
    - Sä et tiedä millainen kriisi sulle iskis, jos semmosen saisin. Olisit ihan hädässä mun kans, kuittailen sille takaisin ja saan vastaukseksi tuhahduksen.
    Eväitä syödessä seuraan vaihtuvia maisemia ja mietin, miltä tuntuu taas olla osa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka vaeltelee pitkin kenttää ja etsii katseellaan tuttuja. Joiden kasvoilta paistaa sellainen rauha, jota ei muualla näe. Ja joiden sydämessä on se sama usko, josta haluan pitää tiukasti kiinni.
Odotan niin paljon suvispitsaa ja spagettia, jotka värjäävät suun ympäryksen oranssiksi, sekä pienten laukkumyyjien huutelua - Ostakaa jäätelöää, joka menee joka vuosi tismalleen samalla nuotilla. Mutta ehkä kaikista eniten odotan sitä, kun herään aamulla teltassa auringon jo noustua korkealle ja kuulen kaiuttimista laulun, josta on ihana aloittaa uusi seurapäivä.
    - Kaunis aamuaurinkomme, kuinka paistat puhtaasti. Herran hyvyys ihmeellinen täyttää köyhät lapsesi.

10 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤