kiitollinen

Muistin kevään. Oli ollut opisto vuoden viimeiset päivät ja kevätjuhla. Päivä, jonka jälkeen käänsin kirjastani uuden sivun auki. Se sivu on täyttynyt syksyn tapahtumista. Väsymyksestä, stressistä, mutta myös pienistä onnellisuuden hipuista ja hymyistä.

Oon ikävöinyt opistoa. Kämppäiltoja. Yhteisiä leipomishetkiä. Tunnelmoíntia. Revontulia. Kunnon paukkupakkasia, ja niitä niin tärkeiksi ja rakkaiksi tulleita ystäviä. Oon järjestänyt mielessäni opistovuoden tapahtumia. Ensimmäiset kuukaudet olin niin hukassa. Itteni ja ajatusteni kanssa. Vuoden aikana sain rakennettua mun ympärille hyvän itsetunnon, joka oli pari vuotta aiemmin hiipunut jonnekin mustaan.

En tiennyt mihin mä kuuluin. Missä mun kuului olla. Hypin porukasta toiseen ja tunsin itseni epäonnistujaksi, kun mikään niistä ei tuntunut omalta. Paha olo iski iltaisin. Lukuisat kerrat muiden viettäessä iltaa muualla, mä makasin mun sängyllä käpertyneenä peiton alle, tai kävelin hiljaisessa metsässä katseilta piilossa. Halusin olla yksin, mutta aina sisimmässäni toivoin, että joku olisi huomannut mun puuttuvan. Kysynyt jälkeenpäin minne mä olin lähtenyt kesken kaiken. Jälkeenpäin mä olen ajatellut ja tajunnut, että eihän meistä kukaan ole täydellinen. 

Onnenkyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suljen viimeisen sivun opistovihkosta ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, miten paljon sain tuon vuoden aikana. 

olikohan se onnellinen

Koivujen oksissa oli hiirenkorvia. Lumi oli sulanut pikkuhiljaa. Aurinko näkyi yhä useammin paksun pilviverhon takaa. Eerika istui kämppänsä edessä. Katseli, kun toiset istuivat vilteillä nurmikolla ja söivät jäätelöä. Joutsenet olivat saapuneet muutama päivä sitten. Hän oli yrittänyt kuvata niitä. Ikuistaa niiden kauniit valkoiset höyhenpuvut, siron olemuksen.       

    Onneksi syksy ja talvi olivat takanapäin. Puolivuotta opiston alusta oli mennyt melkein kokonaan vain alamäkeä. Oli tuntunut, ettei mikään ollut hyvin. Kun joululomalta oli tultu takaisin opistolle, oli yhteishenki alkanut parantua pikkuhiljaa, ja kevättä kohti olo opistossa oli alkanut tuntua hyvälle. Ihmisistä oli tullut tutumpia ja tärkeämpiä. Oli järjestetty tyttöjen iltoja, solun keskeisiä iltoja, pidetty erilaisia tempauksia ja tehty kaikkea kivaa yhdessä.      

    Muutama viikko taaksepäin. Ensimmäisen kevätpäivän alkaessa, koko opisto oli kävellyt läheiselle kaupalle ja ostanut jäätelöt. Matkalla oli laulettu kuorolauluja. Vastaantulevat ihmiset olivat hymyilleet. Nyökänneet tervehdykseksi ja osa oli jopa kehunut kaunista laulua.       

  Paha olo oli hiipunut jonnekin taustalle. Ahdistus oli lakannut olemasta. Oli ollut turvallista ja onnellista olla siellä. Opistossa. Keväässä. Alkavassa kesässä.

Aurinko paahtoi farkkujen läpi, ja autojen tasainen ääni kuului valtatieltä. Nurmikko oli kasvanut hetkessä ylipitkäksi. Missä välissä pihalle oli ilmestynyt kukkia ja puihin täysimittaiset lehdet?

Pihakeinun vauhdeista tuli huono olo. Opiston päättymisestä oli reilu viikko aikaa. Tuntui tyhmältä olla tekemättä mitään. Vaikka opistossa oli ollut monesti fiilikset alhaalla, oli siellä silti menty ja tehty kaikenlaista. Oli jotenkin tyhjä olo. Opiston päätyttyä jäljelle ei ollut jäänyt muuta kuin muistot ja kaukana asuvat ystävät. Oli tietenkin Mikael, josta oli pikkuhiljaa tullut jotenkin etäinen. Eerika ei tiennyt, johtuiko se Sarasta vai jostain muusta. Hän otti sukat pois jalastaan. Pitäisi varmaan kohta käydä vaihtamassa shortsit jalkaan.   

Äiti kitki kukkapenkkiä. Se kuunteli uutisia radiosta, jonka antenni oli katkennut vuosia sitten. Se pyyhkäisi otsahiukset pois silmien edestä ja jatkoi kitkemistä. Eerika katseli sitä aurinkolasiensa takaa. Äiti kääntyi ja hymyili. Olikohan se onnellinen?

kaikki muuttuu joskus

Se alkaa huulista ja jatkuu poskia pitkin silmiin asti. Hymy, jota ennen näki niin harvoin mun kasvoilla. Hymyilin peitotakseni sen taakse kaikki ne tunteet ja sanat, joita ei voinut sanoa ääneen.

Jos joku kysy multa -Miten menee?

Hymyilin ja vastasin aina ne helpot sanat "Ihan hyvin", joiden taustalle jäi avunhuuto. Auta. Mä en enää jaksa. 

Tänään mä hymyilen aidointa hymyä, mitä oon koskaan hymyillyt. Ennen mä häpesin hammashymyä. En mä siitä vieläkään erityisemmin tykkää, mutta oon oppinut, ettei tarvikkaan tykätä, kunhan voi ajatella se on osa mua, enkä voi muuttaa sitä. Se kuuluu muhun ja thats it. 

En usko, et voin koskaan tulla täysin sinut mun kropan ja ulkonäön kanssa, mutta niistä voi silti oppia tykkäämään just sellasina kun ne on. 

Käveltiin mun ystävän kans tuolla ulkona. Oli ihana ilta ja niitä ensimmäisiä päiviä, ku tänne oli satanut lunta. Se mun ystävä heitti semmosen ajatuksen, että jos voitais sanoa toisista sellasia asioita mistä tykätään sen ulkonäössä ja luonteessa.

  Monesti me ajatellaan mielessä miten kivalta jonkun toisen silmät näyttää tai miten kivat hiukset sillä on, mutta kuinka monesti me sanotaan se ääneen.

Sanottiin sitte toisillemme niitä asioita ja voi että ku siitä tuli oikeesti niin hyvä fiilis. Siitä, että sanoit asioita, mitä olit mielessä ajatellu, ja siitä, kun se ystävä kerto asioita sinusta. 

Mulla on vähä huono mennä sanomaan kellekään, että voi kun sä rakastaisit sun kehoa, koska en pysty siihen itekkään, mutta halusin tällä kertoa sen, että ootte täydellisiä just semmosina, ku ootte ja ihan yhtä tärkeitä ihmisiä tässä maailmassa ❤ 

usvassa

Tunteet heittelee laidasta laitaan niinku mielialatkin. Saattaa olla kuukausia, että on vaan jotenkin super hyvä fiilis, mutta sitten joku pieni juttu saa sen laskemaan niin alas kuin mahollista. Mua ahistaa. Ahistaa kuin hukassa oon itteni kanssa. Ahistaa ens vuosi ja koko tulevaisuus. Entä jos mä en löydä sitä omaa juttua koskaan. Entä jos mä oon koko loppuelämän yksin.

Mä pelkään hylkäämistä. Pelkään, että ne tärkeimmät ja luotettavimmat ihmiset vaan hylkää, ja jättää yksin. Pelkään niin paljo, että ahistaa.

Mulla on ollu monia tosi tärkeitä ystäviä, joille oon voinu puhua kaikesta. Ne on tukenu ja ollu vierellä aina silloin ku oon sitä eniten tarvinnut.

Tänään tuntuu epätodelliselta, että oon omistanut sellaisia ystäviä. Kun ne ovat sitten jättäneet kaikista kipeimmällä tavalla. Haavoittaneet jonnekin niin syvälle, ettei se kipu häviä varmaan koskaan. Joskus mä toivon, etten olisi koskaan tutustunut niihin. Mutta jos en olisi, en olisi tässä. Vahvempana kuin koskaan. Vaikkei musta aina siltä tunnu.

Kun on kerran ollut pohjalla, tuntuu siltä pitkänkin ajan kuluttua. Kuin silmien edessä olisi usvaa, joka estää näkemästä tulevaisuuteen. Joka vie mukanaan ilon ja kaiken onnellisuuden.

Pimeää.

Se estää näkemästä valoa.

En saa happea.

Kaikki tulee samalla kertaa päälle.

Mustuus ja kipu.

Tunne, että olen yksin.

Taas. 

aarre

Maailman kaunein hymy. 

Taivaan siniset silmät, kuin helmet.

Niin pieni ja viaton.

Jouduit kärsimään.

Sun tuskaa vierestä katselin.

Muistan miten aarrearkusta puhuttiin,

johon sut sitten talvella laskettiin.

Valkoista lunta. Valkoinen arkku.

Suuri aarre sisällä. 

Hymysi sun.

Ei mistään paremmasta ollut tietoakaan.

Muistan miten keinuttiin. Vierekkäin, samaan tahtiin.

Iltasatua meille luettiin, sylissä sua pidettiin.

Saat mut tänään kyyneliin.

Joskus nähdään, lupaan sen. 

Maalaan hymysi silloin aurinkoon.

tyhjää

Nieleskelen. Olo tuntuu tyhjältä. Syysloma oli ja meni, ja silti musta tuntuu, etten ollut lomalla ollenkaan. Stressasin koeviikosta, joka on onneksi nyt jo puolessa välissä. Elämä on ollut aika kiireistä viime aikoina. Oon tehny koulujuttuja. Vetäny vapaa-ajan minimaaliseksi, ja oon tuntenu itteni niin mitättömäksi tän suuren maailman keskellä. 

    Oon ettiny omaa paikkaa ysiluokan yhteishausta lähtien. Haen sitä vieläkin. Lukio oli hyvä päätös, kun ei ollut muutakaan. Mutta loppujen lopuksi se ei sitten ollutkaan. Väsyn sen stressin alla. Varsinkin englanti vie multa kaiken motivaation koulua kohtaan. Kun en vaan osaa, mutta pitäisi silti pystyä tekemään esseitä ja esitelmiä. 

   Oon miettiny oppisopimusta, ammattikoulua, vaihtarivuotta. Mikään ei tunnu oikealta. Monet sanoo, et jää lukioon. Mutta en halua, kun se ei vaan oo mua varten. 

Tää syksy on ollu omalla tavallaan raskas. Oon itkeny väsymykselle. Tekemättömille tehtäville ja mun tilanteelle. Oon maannu sängyllä ja miettiny, miks kaikki on niin epävarmaa. Oon ahistunu koulussa ja saanu pienen paniikkikohtauksen biologian kokeessa. Oon istunu apaattisena kotona sohvalla ja ajatellu miten mä jaksan viikonloppuun asti. Viikonloppuna en oo osannu olla vapaasti. Viikot on menny ja yhtenäkään päivänä en oo vaan voinu olla, ajattelematta yhtään koulua.

Mielialat on vaihellu jonkun verran. Nyt koeviikolla kaiken tän stressin takana on myös helpotusta. Kun on saanut keskittyä vain yhteen aineeseen ja ei ole tarvinnut miettiä läksyjä. 

Haluaisin edes sen yhden päivän. Päivän, että saisin vain olla. Eikä tarvitsisi ajatella, että huomenna taas vedän itseni piippuun ja olen ihan poikki. Tällä hetkellä oon vaan niin hukassa itseni kanssa. Enkä tiiä mitä voisin tehdä sille.