torstai 18. heinäkuuta 2019

yhteen punotut #1

Ohitan moottoritiellä edessäni ajavan kolhiintuneen volkkarin, joka näyttää vetelevän viimeisiään. Sen pinta on naarmuttunut ja kyljistä paistaa ruoste. Kuski on kaljamahainen mies, joka vetää kiivaasti henkäisyä itsekääritystä tupakasta. Ikkuna on rullattu auki. Arvelen radiosta soivan Elvistä. Mies kuuluu juuri siihen kastiin, jonka tunnistaa pitkälle jatkuvista kauppajonoista, kun pari kassatyöntekijää on unohtanut tulla työvuoroon lauantain kostean baari-illan jälkeen. Miehen tyypillisiin ostoksiin kuuluisi paketillinen pekonia, kananmunia ja sixpackillinen olutta. 
Suljen päällä olleen kanavan, kun sieltä ei tule mitään sopivaa kuunneltavaa. Tänään en jaksa rauhallisia kitarakädessä laulettuja sanoja rakkaudesta, enkä täydellä volyymilla huudatettua Metallicaa. 
Olen myöhässä koulusta. Epätavallista tytöltä, joka rytmittää elämänsä kalenteriin kirjattujen menojen mukaan ja joka huolehtii siitä, että kirjat ovat koululaukussa kurkistamalla sinne vähintään kolme kertaa ennen kotoalähtöä. Vilkaisen nopeasti kelloa, joka näyttää hälyyttävästi siltä, että fysiikan tunti on alkanut jo puoli tuntia sitten. 
Painan kaasun pohjaan. Moottori kehrää hiljaisesti, ja ohitan kevyesti vielä muutaman aamujurrissa olevan matkustajan. 

Kiirehdin askeleitani, jotka jättävät lattiaan osuessaan kopisevan äänen. Kiipeän portaat ylimpään kerrokseen, ja viimein seistessäni luokkahuoneen numero 331 edessä ja yrittäessäni tasoittaa hengitystäni, koputan oveen, joka kumahtaa epämiellyttävän kuuloisesti. Ripa kääntyy ja astun valoisaan luokkahuoneeseen luokkakavereideni kääntyessä katsomaan myöhästelijää. Osa näyttää yllättyneiltä. 
Tiedän, tiedän. Mä en ole ikinä myöhässä. En sitten mistään. Mutta poikkeus vahvistaa säännön. 
Pudotan painavan laukun ainoan tyhjän pulpetin viereen ja hymyilen Tylerille, joka on ollut ystäväni ensimmäisen lukukauden avajaispäivästä saakka. Hän pyörittelee naureskellen silmiään. Jopa hän on yllättynyt. 
- Mikäs meidän prinsessaa viivästytti? Harjoittelitko tanssiaisia varten vai pitikö sinun ottaa kauneusunesi, etteivät prinssiehdokkaat säikähdä riutunutta olemustasi?
Tökkään Tyleriä kyynärpäähän ja hän vaikenee. Tiedän, että se on vain leikkiä. Kuittailemme vähän väliä toisillemme, mutta tänään en jostain syystä jaksa.
Tylerin ilme on kysyvä. 
- Selitän myöhemmin, kuiskaan ja yritän keskittyä opetukseen fysikaalisista ilmiöistä. 
Tyler näyttää tyytyvän vastaukseen ja jatkaa luokan edessä istuvan Savannahin tuijottamista. Tiedän, että Tyler on ihan lääpällään häneen. Ja tiedän myös, ettei Savannah ole kiinnostunut hänestä. Kuulin hänen keskustelevan rinnakkaisluokan Mayan kanssa tyttöjen vessassa ja hän kertoi, miten hänen australialaispoikaystävänsä on niin ihana ja vietävän suloinen. Ja miten hän on suunnitellut lentävänsä poikaystävänsä luokse viettämään joulunpyhiä. 
Säälin Tyleriä, mutten ole uskaltautunut mainitsemaan hänelle asiasta sillä tiedän, että hänen sydämensä särkyisi ja minä olisin se, jonka pitäisi toimia laastarina. 

Iltapäivällä astun aulan pariovista ulos lämpimään syyskuun ensimmäiseen päivään. Tyler tulee perässäni tihrustaen lukujärjestyksestä seuraavan viikon ohjelmaa. 
- Me ollaan vapaita, sanon ja minua hymyilyttää. 
- Niin ainakin siihen asti kunnes synkkä maanantai-aamu saapuu ja herätyskello soi piinaavasti pakottaen minut heivaamaan varpaani lämpimän peiton alta viileälle laattalattialle ja mietin, miksi ikinä ryhdyin tähän. 
Nauran Tylerin selitykselle. Tiedän, ettei hän ole tosissaan. 
- Katso kuka tuolla menee. 
Käännyn hieman sivuttain, jotta näen Tylerin osoittamaan suuntaan ja tunnen, miten sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. 
Parkkipaikalle kulkeva hahmo on tuttu. Tunnistaisin hänet vaikka monensadan metrin päästä. Kukaan muu ei kävele noin. Itsevarmasti, vaaleat hiukset rennosti sekoittuneina ja selässään reppu, jossa lukee valkoisella printillä - never forget.
Jaden.
En ole nähnyt häntä yli puoleen vuoteen. Jaden ei ole ollut koulussa. Ei sitten sen tammikuisen lumimyrskyn, joka tukki joka ikisen autotien ja sai aikaan lukuisia kuolonkolareita. Jadenin isä oli yhdessä niistä autoista. 
Tunnen piston sydämessäni ja minut valtaa ääretön syyllisyys, jonka alku ja loppu eivät kohtaa avaruudessakaan. 
En tiennyt, miten kohdata hänet. Miten kohdata ihminen, josta välitti niin, että toisen silmistä heijastuva tuskakin tuntui kaksinkertaiselta. 
Tyler halaa minua. Tiedän, että hän yrittää ymmärtää niin hyvin kuin hän vain pystyy ja kykenee.
Jäämme katselemaan, miten Jaden nousee autoonsa ja ajaa pois. Eikä rintaani eksynyt epämääräinen tunne häviä. 

Lukitsen kaappini ja nostan lattialle lasketun laukkuni. Tyler ei ole tänään koulussa, koska hän on saanut viheliäisen taudin, joka hänen äitinsä mukaan estää häntä nousemasta edes sängystä.
Tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä. 
Olen törmätä johonkuhun laskeuduttuani pohjoissiipeen ja työntyessäni puhelinta selaillen oviaukosta sisään hälyisään ruokalaan. 
Se on Jaden. Yleensä olen nähnyt hänet vain isossa ihmismassassa ja minusta se on ollut mukavaa sillä se on antanut meille etäisyyttä. 
Mutta nyt ei ole kuin vain me kaksi ja hiljaisuus, joka painautuu ympärillemme. Ei ole tilaisuutta paeta. 
Jadenin kasvoilla käväisee hymy. Joskus aikoinaan, kun Jaden hymyili minulle tuota vinoa hymyään, minä vastasin siihen hymyllä. Nyt en tiedä, mihin katsoisin. Hänen riutuneisiin kasvoihinsa, joista on hävinnyt se tuttu leikillinen ilme vai kenkiini, jotka ovat muuttuneet ajan saatossa valkoisista likaisen harmaiksi. 
En saa suustani sanaakaan, vaikka olen pitkään pohtinut, mitä sanoisin, jos siihen tulisi mahdollisuus. 
Olen pahoillani. En vain osannut olla lähelläsi. En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Enkä pystynyt katsomaan vierestä, kun sinuun sattui. 
Jaden on jo kuitenkin ohittanut minut ja hävinnyt viereiseen käytävään. 

4 kommenttia:

  1. Wau, mitä kerrontaa! Ihan kuin olisin oikeasti ollut tarinan sisällä. Jatkoa odotellessa ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elin itsekin tässä tarinassa mukana, kun kirjoitin. Kiitos paljon ❤

      Poista
  2. kirjotat uskomattoman kauniisti. <3

    VastaaPoista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤