toivon, etten enää ole niin yksin

Vesipisarat ryöppyävät pyörän renkaasta päälleni, kun kiidän sateen kastelemaa tietä eteenpäin kohti kämppää. Mieli on maassa, mutta en haluaisi itkeä. En ole itkenyt näiden syiden vuoksi hetkeen, enkä haluaisi palata siihen samaan olotilaan, joka oli alkusyksystä. Tai joka on oikeastaan ollut joka syksy monta vuotta taaksepäin. Ja talvi. Ja kevät.

Yritän sanoittaa tilannetta itselleni. Miksi tässä kävi taas näin. Miksi aina. Miksi vielä silloinkin, kun on hetken ajan tuntenut kuuluvansa johonkin. Kun on kuvitellut, että edes joku välittää. Ja kuitenkaan kukaan ei huomaa, että niiden sanojen - ei se haittaa, takana on vuosien kipu.

Kipu yksinjäämisestä. Kipu hylätyksi tulemisesta.

Aloitan joka vuosi alusta. Ellen kerran niin jopa muutamaan otteeseen. Muutan uudelle paikkakunnalle tai asun ulkomailla. Ja kuitenkin lopulta muutan kotiin pakoon sitä tunnetta, etten edelleenkään koe kuuluvani minnekään. Että vaikka matkustan eri puolille maailmaa tai suomea, olen silti aivan yhtä yksin.

Tuntuu väärältä omistaa ystäviä, jotka todella välittävät. Joille soittaessa voi jatkaa samasta, mihin on aiemmin jäänyt. Ja joita nähdessä kaikki on aina aivan ennallaan, vaikka moni asia olisikin ympärillä muuttunut. Ja sen jälkeen sanoa, että kokee yksinäisyyttä.

Olen hukuttanut tunnetta työhön, matkustamiseen ja kouluun. Olen väistänyt sitä uppoutumalla kirjojen maailmaan ja soittamalla pianoa. Olen paennut sitä menemällä tallille hevosten luo ja juoksemalla vesisateessa.

Tiedän, etten ole yksin. Minulla on aina perhe, poikaystävä ja lähimmät ystäväni. Tiedän, että monet välittävät paljonkin.

Ehkä juuri siksi en aina ymmärrä, miksi se ei silti riitä. Miksi kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa olla arkenakin. Joita pyytää illalla teelle tai nuotioretkelle jonain aurinkoisena päivänä. Joiden kanssa voisi jakaa elämän ilot ja surut.

Olen kuitenkin kiitollinen tästäkin elämänvaiheesta. Muutosta uudelle paikkakunnalle. Opiskeluista, joita rakastan. Perheestäni, joka tukee minua kaikessa. Ja läheisistä, jotka muistavat minua rukouksissaan.

Onneksi usko on kantanut vaikeidenkin hetkien yli. Toivo siitä, ettei minun tarvitse jaksaa yksin. Taivaan Isä kulkee aina vierelläni.

Haluan vielä sanoa sinulle, joka ehkä koet erilaisuutta tai yksinäisyyttä. Kyllä taivaan Isällä on varaa siunata elämääsi edes yksi sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Joka pysyy vierelläsi elämän tuulissa ja myrskyissä. Joka pitää kädestäsi kiinni, kun omat voimasi ovat lopussa. Ja jota voit sanoa ystäväksesi.

Jaksan kaiken tämän jälkeenkin yhä toivoa, että vielä jonain päivänä kyyneleet väistyvät hymyn tieltä ja voin sanoa, etten enää ole niin yksin.

tyttö

Tyttö keinuu edestakaisin mummolan takapihan kahden istuttavassa kiikussa. Hän on nuori, lapsi vasta. Alle kouluikäinen. Pihan kukkapenkit pursuilevat tulppaaneista. Punaisista ja valkoisista. Valkoisista kuin myssy, joka on hieman liian syvällä veljen päässä. Veli on pieni ja hauras. Kuin savesta muotoiltu astia, joka on asetettu aivan pöydän reunalle. Joka voi särkyä hetkenä minä hyvänsä. 

Tulee talvi. Tyttö aistii sen jo viikkoja ennen. Pimeydestä ja tuoksusta, jonka kodin seinät ovat imeneet sisälleen. Hän näkee äidin hymyilevän enää harvoin. Isä sen sijaan hymyilee ja nauraa. Hänen on ehkä pakko, töiden takia. Tyttö ei kuitenkaan tiedä sitä. 

Tyttö näkee punaiset viivat äidin poskilla. Näkymättömät purot, jotka ovat valuneet vuolaina pimeässä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy pelloille, jotka ovat hautautuneet lumikerroksen alle. Hän näkee äidin käsien tärisevän, kun tämä pukee veljelle puhtaita vaatteita. Kuulee äidin ja isän hiljaiset keskustelut suljettujen ovien takana. Tuntee muutoksen, joka on väistämätön. 

Auringon säteet kutittavat lämpiminä tytön poskia, kun hän makaa olohuoneen lattialla ja selailee kirjaa siskonsa kanssa. Välillä hän vilkuilee äitiä, jonka maha on hiljalleen kasvanut kummuksi, joka on tehnyt halaamisesta vaikeampaa. Tyttö miettii äidin sanoja pienestä elämästä. Sydämestä, joka sykkii äidin sisällä. Ja hän miettii, tuleeko perheeseen vauva, joka on yhtä hentoinen kuin veli. 

Ja sitten veli viedään pois. Kerran tai pari tyttö pääsee katsomaan tätä sairaalaan, jonka valkoiset seinät ovat yhtä aikaa niin tyhjät ja täynnä kipua. Sattuukohan veljeen, tyttö miettii, kun hän katselee nukkuvan lapsen kasvoja. Lapsen, jonka hymy on kauneinta maailmassa, ja jonka silmät ovat kirkkaammat kuin se ääretön taivas, jota hän toisinaan pysähtyy ihastelemaan. 

Joulu on erilainen kuin aiemmin. Tyttö ei odota lahjoja, eikä oikeastaan mitään muutakaan jouluun liittyvää. Hän ristii kätensä iltaisin ja toivoo, että äiti ei itkisi niin usein.

Huonetta valaisee vain hämyinen aamuaurinko, kun tyttö kömpii sängystään ja kiiruhtaa äidin ja isän huoneeseen. Kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että se kaikuu huoneen seinistä toisiin huoneisiin ja ympäri koko taloa. Se salpaa hengityksen ja saa hidastamaan askeleet lyhyemmiksi ja kevyemmiksi. Tyttö melkein kulkee varpaillaan kuin keiju, jonka siivet eivät enää hetkeen ole kantaneet. Hän näkee äidin silittävän pellavan vaaleita hiuksia. Näkee pisarat, jotka kulkevat peräkanaa kuulasta ihoa pitkin. Näkee hymyn, joka on kuollut veljen kasvoille. Tuntee sisällään kylmyyttä hohkaavan jään kuorruttavan sydämen kerros kerrokselta, joka vain juuri ja juuri jaksaa enää lyödä. Tuntee hennon hipaisun olkapäällään, eikä hän tiedä onko se kevyt tuulenvire vai enkelin siipi, joka nostaa nukkuvan veljen hellästi syliinsä ja kantaa tätä säihkyvää silmiä pistelevää kirkasta taivasta kohti. 

Suru tulee vasta myöhemmin. Tyttö käpertyy itseensä. Lakkaa hymyilemästä. Hän tuntee kyllä elämän säkenöivät hetket ja naurun, joka kuplii muiden ihmisten sisällä. Mutta jokin on murtunut hänen sisällään. Pala sitä osaa hänessä, joka ei malttanut irrottaa katsettaan tähtitaivaasta tai revontulista. Joka keinui kohti korkeuksia ja lauloi laulua auringon paistamista letuista. 

Tytöllä on vain sanat. Sanat, jotka elävät siitä kaikesta värittömyydestä, josta hän ei osaa kertoa muille. Siitä laulusta, jossa tällä kertaa maalataan maailma harmaan eri sävyihin. 

Eikä hän enää tämän jälkeen ole lapsi. Vaikka joskus toivoo sitä enemmän kuin mitään. Että äiti antaisi palan piparkakkutaikinaa maistettavaksi ja isä ajaisi mökkitien niin lujaa, että mahanpohjassa vihloisi. Ja että veli nauraisi silmät tuikkien, kun hän työntäisi tälle vauhtia keinussa tulppaanien kukoistaessa mummolan seinänvieruksilla. 

alkuja ja loppuja

Kesäyön hiljaisuus. Jokainen minuutti oli vain ohikiitävä hetki.

En edes osannut itkeä sillä kipu kärvensi sisältä tuskallisemmin kuin koskaan. Olin jo kauan sitten lakannut uskomasta, että voisit koskaan ymmärtää sitä ristiriitaa, joka täytti jokaisen ajatuksen. Ehkä olin itsekin luovuttanut. Päästänyt mielessäni irti siitä kaikesta, jolle en ollut löytänyt sanoja. Että miten voi samaan aikaan tuntea pakahduttavaa lämpöä ja roihua ja sitten kuitenkin toivoa, että voisi haihtua pilvenhattaran lailla jättämättä jälkeäkään. Ettei tarvitsisi myöntää olleensa väärässä. Ettei tarvitsisi kohdata sitä loppumatonta kysymysten tulvaa, joka oli saanut mielen jo viikkoja sitten sekaisin. Olinhan ollut varma, ettei sen suurempaa yksinäisyyttä voinut olla. Olla samalla kertaa rakastettu ja valmiiksi vihattu. Enkä ehkä siksi kyennyt pitämään lupauksistani kiinni.

- Pyydän vain anteeksi, olin sanonut kysyessäni numeroasi, kun olin hajonnut sen syyllisyyden alle, joka oli pistänyt rintaan ja saanut kropan tärisemään useiden minuuttien ajan.

Äänesi oli saanut minut itkemään. En vieläkään tiedä mille. Kunpa olisin osannut silloin pysähtyä ja pyytää apua. Mutta ei. En tiennyt, miten paljon tulisin sinua vielä satuttamaan. En sitä, että murtaisin sen kuoren ympäriltäni, joka oli pitänyt minut siihen asti juuri ja juuri kasassa. Enkä sitäkään, miten elämä ei olisi enää alkuja ja loppuja. Vain pelkästään loppuja.