Lontoo #3

Onnellinen kesästä

Kesätyöt on puoleksi ohi. Juhannus meni mökillä perheen kanssa ollessa. Sytytettiin kokko, paistettiin makkaraa ja uitiin. Oli muuten tosi lämmintä vettä. Nautittiin lämpimästä ilmasta, kauniista auringonlaskusta ja tyynestä järvimaisemasta. Kävin melomassa kanootilla ja nukuin vintillä päikkärit.

Mun kesään ei oo vielä mahtunu kovin paljon mitään erityistä. En vaan oo saanu aikaseksi tehtyä oikein mitään. Kävin juhannusta ennen ystävän luona yökylässä ja oli niin ihana pitkästä aikaa jutella, vaihtaa kuulumisia ja muutenki vaan nähä.

Lomalla yks tärkeimmistä asioista mulle on se, että näkee ystäviä ja kavereita, joita ei välttämättä oo nähny koko talvena, ja on pitäny vaan puhelimen kautta yhteyttä sillon, ku on kerennyt.

Vaikka en tosiaan oo tehny paljon mitään, niin silti on ollu asioita, jotka on saanu hymyilemään ja joista oon ollut tosi onnellinen.

-Opintomatka Viroon. Siitä on jo aikaa, mutta se oli jotenki vaan niin ihana viikko, vaikka oli rankkaa matkustaa niin paljon bussissa. Olin eka kertaa laivassa ja tykkäsin siitä laivamatkastakin paljon.

-Lontoo. Oon joskus nuorempana unelmoinu pääseväni Lontooseen, ja nyt se unelma sitten toteutu. Ei varmaan tarvi hehkuttaa enempää. Tykkäsin!

-Viikko isosena riparilla. Alkuviikko oli raskas, ku unirytmit oli ihan sekasin, mutta oli jotenki niin mukavaa olla isosena, vaikka jalat on täynnä sääskenpistoja.

-Juhannus mökillä ❤️

-Talviturkin heittäminen.

-Laulaminen, panhuilun ja pianon soittaminen.

-Auringon paiste ja se, että on ollu niin lämmintä.

-Kesä. Se on täällä ja en vaan vieläkään oo kunnolla sisäistäny sitä. Mutta rakastan ❤️

Mitkä asiat on saanu teiät onnelliseksi nyt kesällä?

Kesä ei tuntunu kesältä. Tuntu niinku oisin ollu unessa, joka oli jatkunu jo viikkoja. Oli niin sekava olo. En tiennyt miltä ois pitänyt tuntua. Mikään kun ei tuntunut miltään. Kitkin rikkaruohoja kukkapenkistä. Rikkaruoho sinne ja toinen tänne. Lopuksi keräsin ne kasaan ja vein kompostiin. Juhannusaaton aatto. Missä välissä aika oli muka menny tänne asti. Olin ollu vaan kotona. Tekemättä mitään ja siltikin aika oli kiitänyt ku joku vanha höyryveturi. Olin nähnyt Elielin edellisenä iltana vilaukselta kaupan pihassa. Siellä se oli seisoskellut. Odottanut jotakin.

Tuli mieleen talvi. Kaikki se pimeys. Mutta kaiken senkin keskellä oli näkyny toivoa. Toivoa siitä, että asiat menis niinku niiden kuului mennä. Luottamus tulevaisuuten oli ollu välillä liiankin hataralla pohjalla. Pienetkin asiat oli saaneet sen säröilemään. Itsetunto oli päässy kuin varkain laskeutumaan pohjamutiin.

Kaiken sen ajatusmyrskyn keskellä mä lähdin lenkille. Mettäpolku oli löytynyt muutama vuosi sitten. Omaa rauhaa ja aikaa ajatuksille, joita ei voinut sanoa ääneen. Musta tuntu, että siellä oli aina semmonen tietynlainen rauha. Että sai ajatella asiat loppuun asti. Olla just semmonen niinku oli. Istuin puunkannolle. Se oli kasvanu täyteen sammalta ja näytti metsänpeikolta. Äiti oli joskus huumorilla sanonu sitä röllimetsäksi. Siltä se kieltämättä oli näyttänytkin ensimmäisillä kerroilla.

Jatkoin kävelemistä ja tulin kävelytielle. Menin kaupan ohi. Apteekin kohalta käännyin vasemmalle vievälle tielle. Möykkytie, jota kukaan ei enää ajanut autolla. Siellä oli vanhoja taloja, joitten ikkunat oli rikottu. Tykkäsin siitä aavemaisesta tunnelmasta, joka siellä aina iltasin oli.

      Joku aivasti mun takana. Käännyin ympäri ja näin Elielin. Tavallaan mua ahisti, että se oli seurannu mua, mutta toisaalta oli paljo turvallisempi olo sen seurassa.

-Miten sää täällä? kysyin huolettomasti.

-Ohikulkumatkalla, se sano ja virnisti.

Me käveltiin vierekkäin. Se katseli kiinnostuneena vanhoja lahonneita rakennuksia. Mietti varmaan mistä sais kaikkein siisteimpiä kuvia. Olin kuullut jostain sen harrastavan valokuvaamista. Netistä oli löytynyt sen ottamia kuvia, joita olin katsellut ihailevasti.

      Eliel hyräili. Tunnistin sävelmän ja mua alko itkettämään. Se oli tuttu. Liiankin. Mummin hautajaisissa serkku oli soittanut sitä viululla.

      Tunsin käden hipaisevan mun kättä. Katoin Elieliä. Näin sen silmistä ymmärrystä. Laskin katseen ja tuijotin tiellä olevia kuoppia, jotka oli täyttyny vedellä. Niistä heijastu mun kyyneleiset kasvot.

-Itke vaan. Se auttaa.

Ja mä itkin. Annoin kyynelten tulla. Eliel tarjos mulle nenäliinan ja mä pyyhin lopuksi kasvot siihen.

-Kiitti. Ei sun ois tarvinnu.. mä yritin sanoa.

-Ei varmaan ois tarvinnutkaan, mutta halusin. Ystävien kuuluu välittää.

Mistä lähtien me otiin oltu ystäviä. Kyllähän se oli välittäny. Muistin moniakin hetkiä. Olin vaan aina torjunut sen huolehtimisen. Olin luullut sen säälivän mua, ja tässä me vaan seisottiin rinnakkain autiolla tiellä niiden satojen kuoppien keskellä. Musta tuntu, että se välitti. Välitti niin aidosti, ku ystävä vaan voi välittää. Ja sitten mä hymyilin sille. Kauneinta hymyä mitä osasin, ja se hymyili takaisin.

Lontoo #2

Ahisti. Toiset laitto kirjeistä kuvia, joissa kerrottiin, että ne oli päässy kouluihin. Mullekin oli tullu kirje. Siinä oli pahoiteltu sitä, ettei mun opintopisteet olleet riittäneet lyseoon. Olin tyhjän päällä. En tiennyt mitä syksy toisi tullessaan. Oli vaikea olla onnellinen toisten puolesta, vaikka olisin halunnut olla. Kaikki tuntu vaan niin pahalta. Ystävien kyselyt -Mihin kouluun sää pääsit?

Selitin jotain, että kirje ei varmaan vielä ollut kerennyt tulla perille. Ehkä se oli eksynyt postissa tai jotain muuta vastaavaa.

Istuin keittiössä ja join kahvia. Se maistu pahalle, mutta sillä ei ollu mitään merkitystä. Mun mielessä pyöri vaan kuva kirjeestä, joka oli saanut mut voimaan pahoin.

Ilta oli pimentynyt. Sääsket söi mut elävältä, mutten tuntenut sitä. Oli vaan se sama olo. Tyhjyys, jolloin ei tuntunut miltään. Istuin portaille. Käännyin katsomaan metsäpolkua. Eliel. Se käveli mun vierelle. Istu ja oli hetken hiljaa.

-Mä oon huolissaan susta. Oon ollu jo pidemmän aikaa. Tiiän, et kaikki ei oo hyvin. Ei oo pakko kertoa, mutta haluaisin oikeesti kuulla.

Mä en jaksanu. Jaksanu sitä, että olin aina se, jolla meni huonosti ja jota säälittiin. En mä kaivannut sääliä. Vain sitä, että rinnalla ois ollu joku aito ystävä. Sellanen, joka välittäis ja ymmärtäis oikeasti.

Lontoo #1

Rakastan kesää. Auringon paistetta. Kukkia. Vaeltamista. Valokuvaamista...

Lista vois jatkua vaikka kuinka pitkälle. Kesäloman ekat viikot on menny hitaasti, enkä oo jaksanu tehä hirveesti mitään. Säät ei oo ollu kohillaan ja jotenki en oo saanu aikaseksi lähtä junalla kavereille tai serkuille. 

Oon hakenu kassi tolkulla kirjoja ja palauttanu niitä. Lukenu niin paljon, että en vähään aikaan lue mitään, kunhan saan kaikki lainassa olevat kirjat luettua. 

Tein pari päivää sitten suklaakauraneliöitä. Opistossa niitä tuli tehtyä kohtuu usein. Ne on niin helppoja ja hyviä, jos on ees vähäsen herkun nälkä.

Mitä mulle kuuluu?

Nii.. Kysymys, johon ei aina oikein osaa vastata. Mut voin sanoa, et hyvin menee. Oikeestaan hymyilyttävän hyvin. Energiaa ois vaikka mihin. Onneksi sunnuntaina meen isoseksi riparille, niin varmasti tulee kiva viikko ❤

Talo oli pimeä. Vain yhessä huoneessa oli valot päällä. Mä istuin sängyllä ja nojasin seinään. Selkää särki, mutta en jaksanu välittää. En ollu jaksanu pitkään aikaan. Oli se ja sama mitä koko kesänä tapahtuis. En mä oottanu mitään. Mun ympärillä oli vaan pimeyttä. En ees jaksanu ajatella mitään. Istuin ja tuijotin pimeyteen. Mun katseessa näky vaan se loputon tyhjyys. Tuntu siltä, etten nähny eteen. Tulevaisuus oli niin pimennossa. 

Kääriydyin peiton alle tiukemmin. Paleli ja väsytti. Pää tuntu liian raskaalta, että oisin voinu kuvitella nousevani. Auringosta ei ollut näkynyt jälkeäkään viikkoihin. Äiti huhuili mua keittiöstä. Pitäis käyttää Ruskaa lenkillä. Painoin silmät kiinni ja kuvittelin mun päähän unia. Sitten tuli pimeys ja annoin unien tulla.

Unessa oli pelto ja kukkia. Mä kävelin polkua pitkin eteenpäin. Näin Elielin seisovan kauempana. Kävelin sen vierelle. Se ei kattonu mua. Ei hymyillyt siihen samaan tapaan niinku yleensä. Musta tuntu, et kaikki ei ollu hyvin.

Heräsin siihen et oli kylmä. Olin tiputtanu peiton lattialle. Ruska istu mun sängyn vieressä ja napitti niillä ruskeilla silmillään mua. Sen suusta roikku talutushihna.

-Ai sä haluat lenkille, totesin puoleksi ääneen.

Ruska käveli ulko-ovelle ja käänty kattomaan, et seuraisinko mää sitä.

Kävellessäni metässä, mun mieleen tuli se uni. Mitä se oli yrittäny kertoo mulle. Sitäkö, et joskus pitäis vaan osata päästää irti ja kertoo asioista. Kelle? Siinäpä vasta kysymys. Mun päähän tuli kuva Elielistä. Se oli ainut ihminen, jolle mä oisin voinut kuvitella puhuvani joskus jotain. Mut mä en osannut. Enkä tiennyt oisinko ees halunnut. Kaikki oli liikaa. Se ja sen katse, joka tuntu pyyhkäisevän ihan liian syvältä mun sisintä.

varattu, ainakin mä luulin niin

Ruokalassa ei ollut enää juuri ketään. Laitoin lautaselle salaattia, perunoita ja pihvin. Joku tökkäs mua selkään, kun laitoin maitoautomaatista mukiin rasvatonta maitoa. Käännyin ja näin Elielin.
-Ootan sua koulun jälkeen portilla. Nähhään siellä sitte. Etkä muuten livistä sitte.
Se virnisti ja käveli ruokalan ovista ulos.
Mä jäin hämmentyneenä seisomaan hetkeksi paikalleni. Yritin tasoittaa hengitystä ja sydämen kiihtyneitä lyöntejä. Miksen läheisyys sai mun kropan heittelemään miten sattuu.

Nakkasin repun olkapäälle ja kävelin ulos. Aurinko oli menny pilveen, mut ulkona oli lämmintä. Eliel seisoskeli portilla. Näppäili puhelimella viestiä jollekin. Ehkä jollekin tytölle. Olin kateellinen. Kateellinen siitä, et Eliel omisti sen hymyn jollekin. Että joku jossain päin suomea sai pitää sitä kädestä kiinni.
      Kun mä olin kohdalla, Eliel nosti katseen puhelimesta ja hymyili. Mun oli pakko kattoo taakse, ettei siellä ollut ketään, jolle se hymy ois ollu tarkotettu.
-Sä tulit sitte kuitenkin. Se hymyili vieläkin.
Mä vaan nyökkäsin. En osannut sanoa mitään. En tiennyt olisko tarvinnutkaan.

Me käveltiin vierekkäin kävelytiellä. Eliel vihelteli jotain, mut näin miten sen kasvoilla oli se sama ilme, kuin silloin, kun oltiin istuttu vastapäätä ruokalassa. Katoin asfalttia. En pystynyt kohtaamaan sen katsetta. Ois vaan satuttanu, ku se ois taas kerran nähny mun läpi.
-Mitä sä mietit? se kysy.
Kysymys jäi roikkumaan ilmaan. Mä en kehdannut vastata. Kehdannut sanoa, et ajattelin sitä.
-Miten meni koulussa?
-Samalla tavalla, ku ennenkin. Eipä mitenkään ihmeellisesti.

Me istuttiin rantahiekalla. Mä en huomannut piirtäneeni kepillä maahan sydämmiä, ennen kuin Eliel osoitti niitä ja virnisti mulle. Mua hävetti, ja suttasin ne nopeesti piiloon. En halunnut näyttää sille mun tunteita. Seku oli varattu, ainakin puheiden mukaan.

teksti on fiktiivinen! Jatkoa?

Brighton

Rakastuin Lontooseen. Siihen ihmisvilinään. Satoihin pieniin kauppoihin katujen varsilla. Merenranta kaupungiin Brightoniin, jossa oltiin yks päivä. Kaksikerroksisiin busseihin, ja vanhoihin rakennuksiin.

Oon onnellinen kesästä. Siitä, että jo pidemmän aikaa on ollut niin hyvä olla. Opiston jälkeen on ollut niin tyhjä olo ja kotona en oo saanut aikaiseksi juuri mitään. Lontoon reissu piristi arkea ja oli taas kiva päästä kuvailemaan erilaisissa ympäristöissä.

Aluksi mun ei ollu tarkotus käyä shoppailemassa, mutta sitte käytiin parissa vaatekaupassa, niin löytyhän sieltä sitten matkalaukkuun täytettä.

Kesätyö alkaa viikon päästä, mut sitä ennen vaan nautin lämmöstä, nään ystäviä, syön jäätelöä ja luen kirjoja.