varattu, ainakin mä luulin niin

Ruokalassa ei ollut enää juuri ketään. Laitoin lautaselle salaattia, perunoita ja pihvin. Joku tökkäs mua selkään, kun laitoin maitoautomaatista mukiin rasvatonta maitoa. Käännyin ja näin Elielin.
-Ootan sua koulun jälkeen portilla. Nähhään siellä sitte. Etkä muuten livistä sitte.
Se virnisti ja käveli ruokalan ovista ulos.
Mä jäin hämmentyneenä seisomaan hetkeksi paikalleni. Yritin tasoittaa hengitystä ja sydämen kiihtyneitä lyöntejä. Miksen läheisyys sai mun kropan heittelemään miten sattuu.

Nakkasin repun olkapäälle ja kävelin ulos. Aurinko oli menny pilveen, mut ulkona oli lämmintä. Eliel seisoskeli portilla. Näppäili puhelimella viestiä jollekin. Ehkä jollekin tytölle. Olin kateellinen. Kateellinen siitä, et Eliel omisti sen hymyn jollekin. Että joku jossain päin suomea sai pitää sitä kädestä kiinni.
      Kun mä olin kohdalla, Eliel nosti katseen puhelimesta ja hymyili. Mun oli pakko kattoo taakse, ettei siellä ollut ketään, jolle se hymy ois ollu tarkotettu.
-Sä tulit sitte kuitenkin. Se hymyili vieläkin.
Mä vaan nyökkäsin. En osannut sanoa mitään. En tiennyt olisko tarvinnutkaan.

Me käveltiin vierekkäin kävelytiellä. Eliel vihelteli jotain, mut näin miten sen kasvoilla oli se sama ilme, kuin silloin, kun oltiin istuttu vastapäätä ruokalassa. Katoin asfalttia. En pystynyt kohtaamaan sen katsetta. Ois vaan satuttanu, ku se ois taas kerran nähny mun läpi.
-Mitä sä mietit? se kysy.
Kysymys jäi roikkumaan ilmaan. Mä en kehdannut vastata. Kehdannut sanoa, et ajattelin sitä.
-Miten meni koulussa?
-Samalla tavalla, ku ennenkin. Eipä mitenkään ihmeellisesti.

Me istuttiin rantahiekalla. Mä en huomannut piirtäneeni kepillä maahan sydämmiä, ennen kuin Eliel osoitti niitä ja virnisti mulle. Mua hävetti, ja suttasin ne nopeesti piiloon. En halunnut näyttää sille mun tunteita. Seku oli varattu, ainakin puheiden mukaan.

teksti on fiktiivinen! Jatkoa?