Ruusujen enkeli

Kesä ei tuntunu kesältä. Tuntu niinku oisin ollu unessa, joka oli jatkunu jo viikkoja. Oli niin sekava olo. En tiennyt miltä ois pitänyt tuntua. Mikään kun ei tuntunut miltään. Kitkin rikkaruohoja kukkapenkistä. Rikkaruoho sinne ja toinen tänne. Lopuksi keräsin ne kasaan ja vein kompostiin. Juhannusaaton aatto. Missä välissä aika oli muka menny tänne asti. Olin ollu vaan kotona. Tekemättä mitään ja siltikin aika oli kiitänyt ku joku vanha höyryveturi. Olin nähnyt Elielin edellisenä iltana vilaukselta kaupan pihassa. Siellä se oli seisoskellut. Odottanut jotakin.

Tuli mieleen talvi. Kaikki se pimeys. Mutta kaiken senkin keskellä oli näkyny toivoa. Toivoa siitä, että asiat menis niinku niiden kuului mennä. Luottamus tulevaisuuten oli ollu välillä liiankin hataralla pohjalla. Pienetkin asiat oli saaneet sen säröilemään. Itsetunto oli päässy kuin varkain laskeutumaan pohjamutiin.

Kaiken sen ajatusmyrskyn keskellä mä lähdin lenkille. Mettäpolku oli löytynyt muutama vuosi sitten. Omaa rauhaa ja aikaa ajatuksille, joita ei voinut sanoa ääneen. Musta tuntu, että siellä oli aina semmonen tietynlainen rauha. Että sai ajatella asiat loppuun asti. Olla just semmonen niinku oli. Istuin puunkannolle. Se oli kasvanu täyteen sammalta ja näytti metsänpeikolta. Äiti oli joskus huumorilla sanonu sitä röllimetsäksi. Siltä se kieltämättä oli näyttänytkin ensimmäisillä kerroilla.

Jatkoin kävelemistä ja tulin kävelytielle. Menin kaupan ohi. Apteekin kohalta käännyin vasemmalle vievälle tielle. Möykkytie, jota kukaan ei enää ajanut autolla. Siellä oli vanhoja taloja, joitten ikkunat oli rikottu. Tykkäsin siitä aavemaisesta tunnelmasta, joka siellä aina iltasin oli.

      Joku aivasti mun takana. Käännyin ympäri ja näin Elielin. Tavallaan mua ahisti, että se oli seurannu mua, mutta toisaalta oli paljo turvallisempi olo sen seurassa.

-Miten sää täällä? kysyin huolettomasti.

-Ohikulkumatkalla, se sano ja virnisti.

Me käveltiin vierekkäin. Se katseli kiinnostuneena vanhoja lahonneita rakennuksia. Mietti varmaan mistä sais kaikkein siisteimpiä kuvia. Olin kuullut jostain sen harrastavan valokuvaamista. Netistä oli löytynyt sen ottamia kuvia, joita olin katsellut ihailevasti.

      Eliel hyräili. Tunnistin sävelmän ja mua alko itkettämään. Se oli tuttu. Liiankin. Mummin hautajaisissa serkku oli soittanut sitä viululla.

      Tunsin käden hipaisevan mun kättä. Katoin Elieliä. Näin sen silmistä ymmärrystä. Laskin katseen ja tuijotin tiellä olevia kuoppia, jotka oli täyttyny vedellä. Niistä heijastu mun kyyneleiset kasvot.

-Itke vaan. Se auttaa.

Ja mä itkin. Annoin kyynelten tulla. Eliel tarjos mulle nenäliinan ja mä pyyhin lopuksi kasvot siihen.

-Kiitti. Ei sun ois tarvinnu.. mä yritin sanoa.

-Ei varmaan ois tarvinnutkaan, mutta halusin. Ystävien kuuluu välittää.

Mistä lähtien me otiin oltu ystäviä. Kyllähän se oli välittäny. Muistin moniakin hetkiä. Olin vaan aina torjunut sen huolehtimisen. Olin luullut sen säälivän mua, ja tässä me vaan seisottiin rinnakkain autiolla tiellä niiden satojen kuoppien keskellä. Musta tuntu, että se välitti. Välitti niin aidosti, ku ystävä vaan voi välittää. Ja sitten mä hymyilin sille. Kauneinta hymyä mitä osasin, ja se hymyili takaisin.