niin pienestä kiinni

Istun kahden istuttavassa keinussa. Veli keinuu vieressä. Pukkaan välillä vauhtia ja katson toisen hymyileviä kasvoja, joilta paistaa ilo.

Sisko lukee iltasatua. Istumme vieretysten ringissä ja pidän veljeä sylissä.

Fysioterapeutti tulee kylään. Veli laitetaan telineeseen, joka pitää hänet pystyssä, koska veli ei pysty kävelemään tai käyttämään jalkojaan.

Sänky. Piuhoja ja letkuja. Veli silmät suljettuina. Joku laittaa letkuihin ruokaa.

Äiti seisoo sängyn vierellä. Pukee puhtaat vaatteet. Veli on hiljaa. Aivan liian hiljaa.

Hautausmaa. Kolkko. Synkkä. Seisomme kuopan vierellä. Arkku lasketaan sinne. Miehet heittävät lapioilla multaa sen päälle. En ymmärrä. Itken vain.

Kotona selaan valokuva-albumia hautajaisista. Itkettää. Illalla omassa sängyssä mietin, miksi veljen piti kuolla. Miksi veli ei saanut elää pidempään. 

Myöhemmin pidetään lapsensamenettäneiden kurssi. Vanhemmilla on omaa ohjelmaa. Silitän ulkona olevia hevosia. Sisällä taikuri puhaltaa mulle ilmapallon ja tekee siitä koiran. Joku pojista saa mustan miekan. Huoneessa on myös suojatiematto ja joku mies käskee meidän ylittää sitä. Ensin pitää katsoa tuleeko autoja.

Koti. Jotenkin tyhjä. Jotain puuttuu. Huomaan hyllyssä olevan kuvan veljestä. Menen omaan huoneeseeni ja itken. Kaikki tuntuu niin pahalta. 

Kuolema. Asia, joka on ahdistanut mua ja ahdistaa vieläkin. Mua ahdistaa ajatus hautajaisista, joihin vielä joskus joudun ehkä menemään. Ahdistaa vanheneminen. Vanhuus. Mä en halua kuolla. Pelkään sitä. Se ei tunnu turvalliselta. 

Mua ahdistaa kaiken lopullisuus. 

Elämä ja kuolema. Niin pienestä kiinni.

etsimässä suuntaa

Huojuu.

Kuin syksyllä orastavat heinät.

Pienen lapsen ensi askeleet.

Taivaalla saippuakuplia.

Etsimässä suuntaa.

Polkua, jolla turvallista kulkea.

Sydämessä jäätä.

Hajotettua.

Sirpaleita, joita sanoilla parsitaan kiinni.

Uusi alku.

Auringon säteissä.

Vastaantulevan hymyssä.

Kädessä, joka pitää kiinni päästämättä irti.

Satuttaa. Toisten kuittailut ihastumisesta. Kun se oikea on kaukana, tavoittamattomissa. Ja vaikka sydän on hajonnut, ollut sirpaleina, syvällä sisimmässä läikähtää ilo. Toisen kasvojen näkemisestä. Hymystä. 

Elämä, joka ei aina ole mennyt omien suunnitelmien mukaan, on kuitenkin kasvattanut ja opettanut. Antanut kärsivällisyyttä. 

On sitä kipua, joka on siellä jossain, vaikkei sitä pysty kunnolla tuntemaan. Kipua, kun on satuttanut toista. On myös sitä kipua, joka on tullut jäädäkseen siihen asti, kunnes pystyy päästämään toisen ihmisen lähelleen. Ihmisen, joka pysyy vierellä. Elämän mittainen ystävä. 

Aina on saanut haaveilla, mutta joskus unelmat satuttavat kaikista eniten. Satuttavat, kun niiden varaan on hetkittäin laskenut oman tulevaisuutensa. 

Ahdistaa joidenkin ihmisten läheisyys. Enkä tiedä sille syytä. Ahdistaa ajatus siitä, että vieläkin tulee päiviä, jolloin tulee satuttamaan toista ihmistä. 

Myrskyisellä merelle purjehtii heiveröinen laiva, joka on kolhiintunut matkan varrella. Jonka purjeisiin lokit ovat tehneet reikiä, ja jonka reitti muuttuu, Mutta yksi asia ei muutu. Määränpää.

hymyilen

18 ja ajokortti. Paljon vastuuta, aikuistumista, mutta myös vapautta. Valvoin synttäriyönä myöhään, kun uni ei tullut ja aamulla oleva inssi jännitti. Kun kello näytti yli kahtatoista, aloin vähän panikoimaan. Enkö mä vois vaan jäädä 17 vuotiaaksi. Mikä pakko mulla on saada se ajokortti nyt. Enkö mä vois vaan elää nuoruutta ilman murheita vakuutuksista, puhelinliittymän muutoksista ja muista. 

Oon ollut onnellinen. Lähentyneistä ystävyyssuhteista, lehtihaastattelusta, onnellisuudesta, töistä ja siellä olevista lapsista. Joinakin päivinä pilkahtelevasta auringosta, blogien lukemisesta ja ruuan laitosta.

Yhessä vaiheessa lukion kesken jättämisen jälkeen, mietin, oliko päätös oikea. Nyt en kadu sitä ollenkaan. Odotan innolla nyt keväällä tapahtuvia reissuja ja ystävien kanssa olemista. Odotan myös kesää ja niitä kaikkia kokemuksia, mitä se voi mulle antaa. Odotan syksyä, uudelle paikkakunnalle muuttoa, uusia ihmisiä, uutta koulua ja opiskelua. 

Mulla on kaikki hyvin. Asiat järjestyy aina lopulta, vaikka syksyllä olin ihan varma, etten mä ikinä löytäisi omaa paikkaani.

Onnellinen ja hymy huulilla. Se on tärkeintä just nyt.

missä mennään

Asiat alkaa selkiintyä. Yhteishaku alko ja hain sosiaali- ja terveysalanperustutkinnolle. Autokoulu on loppusuoralla. Työkokeilu päiväkodilla alkoi hyvin ja oon tykännyt olla siellä. Silti mua ahistaa ja stressaa joinakin päivinä tosi paljon.

Elämä silti hymyilee ja mulla on paljon syitä siihen, miksi oon välillä erityisen onnellinen. Hymyilin yks päivä täysillä, kun poljin töistä kotiin ja lumi oli sulanut autoteiltä. Rakastan tätä kevättä. Aurinkoa, lintujen laulua ja lämpimempiä kelejä.

Kirja edistyy ja mä toivon, että saan sen nyt keväällä valmiiksi. Intoa blogata, mutta koska oon ollut aika stressaantunut ja kiireinen, niin tää on nyt jäänyt vähän vähemmälle.

Aurinkoista kevättä ja tsemppiä kaikkeen! <3

Suljin ikkunaverhot ja istuin jakkaralle isän sängyn viereen. Se nukkui. Tuli jotenkin levollinen olo. Katselin rauhoittavaa näkyä ja yritin olla ajattelematta tulevaisuutta. Sitä, ettei mun lapset tulisivat ikinä näkemään isoisäänsä.

Otin pyykkipinosta pyyhkeen ja uikkarit ja kävelin rantasaunalle. Sorsaperhe uiskenteli kaislikossa. Emo kuljetti niitä aalloissa eteenpäin näyttäen poikasilleen reittiä. Mietin miten kukaan ei enää ohjaisi minua turvaan tai saattaisi oikealle polulle. 

Vesi oli kylmää. Se pisteli ihoa ja vapautti minut siten ajatuksista, joita en jaksanut kantaa. Ihailin punertuvaa taivasta, josta tuli mieleen isän maalaama taulu, jonka tämä oli nimennyt yön lauluksi. En ollut tajunnut nimen tarkoitusta ennen kuin nyt. Siellä, pimentyvässä illassa, lintujen jo lakattua laulamasta, kuulin kuin hiljaista laulua.

teksti on fiktiivinen

kipua

Tuntui ikuisuudelta, kun mä olin ollut näin surullinen. Eliel käveli mun vierellä. Metsä oli hiljainen, autio. Kuuntelin sen tasaista hengitystä. Teki mieli sanoa sille jotain hyvää, mutta hetki oli pian ohi. Oli selvää, että mitä tahansa toivoinkin tapahtuvan, ei tapahtuisi nyt. 

Jatkoin matkaa autolle. Kuulin Elielin loittonevat askeleet. Hyvästejä ei tullut. Istuin kuskin paikalle ja ajoin eteenpäin silmissä tyhjä ja lohduton katse. Elämä tuntui menettävän merkityksensä. Näin mielessäni vain Elielin kasvot, kun se oli katsonut mua vakavasti. En olisi voinut vähempää välittää. Kaikki tuli päälle. Elämä tuntui raskaalta, raskaammalta kuin olisin jaksanut kantaa.

Iltahämärissä istuin keinussa ja kuuntelin lintujen laulua, joiden äänissä kuulin vain surumieliset soinnut. Sumu pyörteili vanhan navettarakennuksen ympärillä. Järvellä näkyi yksinäinen kalastaja. Katselin rauhoittavaa näkyä ja yritin edes hetken olla ajattelematta sitä kipua, jota tunsin.

Äidin radioon laittama cd-levy herätti minut unesta. Olin pyörinyt sängyssä pitkälle yöhön. Uni ei ollut tullut. Potkin peiton sängynpäähän ja vedin verhot auki. Auringon kirkkaat säteet heijastuivat seinälle. Pengoin kaapista puhtaan pyyhkeen ja kävelin pesuhuoneelle.

Harjasin vielä kosteana olevat hiukset samalla kun poistin puhelimestani vanhoja viestejä. Ne satuttivat. Oli outoa ajatella, että muutama viikko sitten kaikki oli ollut vielä hyvin.

Äiti katseli mua olohuoneen ovelta. Sen kasvoilta heijastui suru. Mun olisi tehnyt mieli halata sitä, mutta en pystynyt. Me ei oltu läheisiä, vaikka tiesin äidin välittävän musta. Isän kunnon huononnuttua kaikki oli muuttunut. Elämä ja arki. Se, ettei koti enää tuntunut kodilta, vaan kuin sairaalalta. Pystyin melkein haistamaan sairaalasta liiankin tutuksi tulleet tuoksut. Kodissa haisi liiankin lähellä häämöttävä ja odottava, kuolema.

askeleet

Elämä kulkee omaa rataansa. Ylös ja alas. Välillä menee pitkään suoraan ennen kuin taas kaartaa jyrkkään laskuun.

Tunteet heittelehtii. Välillä oon onnellinen. Pienistä asioista, sanoista ja teoista.

Välillä joku pieni juttu saa mun fiilikset laskemaan nollaan, jolloin on vaikea olla onnellinen mistään.

Jonakin päivänä ahdistaa kaikki. Koti, perhe ja ystävätkin. Ahdistaa se, että on ahdistunut, eikä tiedä mistä se johtuu. Kun se saa väsymään. Ei enää jaksa näyttää muille miten kaikki on niin hyvin. Kun "ihan hyvin" vastauksen taakse jää paljon kipeitä kysymyksiä. Oman elämän murheet tuntuu paljon pienemmiltä kuin muiden. Kun jättää sen ympärille kasvaneen muurin taakse paljon asioita, mistä ei pysty puhumaan.

Puheet kuolemasta ahdistaa. Ahdistaa ihmiset, jotka tulevat liian lähelle. Ihmiset, joiden elämä kulkee eri viivalla.

Kun pieni lapsi oman äitinsä hautajaisissa hymyilee ja leikkii pehmolelulla. Se sattuu jonnekin syvälle. Pistää kuin terävin ruusun piikki.

Ystävän luona isoveli halaa tätä ulko-ovella ja sanoo "Ihana nähdä pitkästä aikaa."

Tuska.

Kun makaan illalla peiton alla ja mietin asioita, joita en uskalla sanoa ääneen. Raskas sumuverho kietoutuu ympärille. Peittää kaiken hyvän alleen.

Metsätiellä. Lumipeitteelle jää kahdet jäljet. Taakse jää sanat, joita ei ole pystynyt aiemmin sanomaan. 

Yöllä omassa huoneessa enää kylmyys. Ei turvaa. Ei lämpöä.