kipua

Tuntui ikuisuudelta, kun mä olin ollut näin surullinen. Eliel käveli mun vierellä. Metsä oli hiljainen, autio. Kuuntelin sen tasaista hengitystä. Teki mieli sanoa sille jotain hyvää, mutta hetki oli pian ohi. Oli selvää, että mitä tahansa toivoinkin tapahtuvan, ei tapahtuisi nyt. 

Jatkoin matkaa autolle. Kuulin Elielin loittonevat askeleet. Hyvästejä ei tullut. Istuin kuskin paikalle ja ajoin eteenpäin silmissä tyhjä ja lohduton katse. Elämä tuntui menettävän merkityksensä. Näin mielessäni vain Elielin kasvot, kun se oli katsonut mua vakavasti. En olisi voinut vähempää välittää. Kaikki tuli päälle. Elämä tuntui raskaalta, raskaammalta kuin olisin jaksanut kantaa.

Iltahämärissä istuin keinussa ja kuuntelin lintujen laulua, joiden äänissä kuulin vain surumieliset soinnut. Sumu pyörteili vanhan navettarakennuksen ympärillä. Järvellä näkyi yksinäinen kalastaja. Katselin rauhoittavaa näkyä ja yritin edes hetken olla ajattelematta sitä kipua, jota tunsin.

Äidin radioon laittama cd-levy herätti minut unesta. Olin pyörinyt sängyssä pitkälle yöhön. Uni ei ollut tullut. Potkin peiton sängynpäähän ja vedin verhot auki. Auringon kirkkaat säteet heijastuivat seinälle. Pengoin kaapista puhtaan pyyhkeen ja kävelin pesuhuoneelle.

Harjasin vielä kosteana olevat hiukset samalla kun poistin puhelimestani vanhoja viestejä. Ne satuttivat. Oli outoa ajatella, että muutama viikko sitten kaikki oli ollut vielä hyvin.

Äiti katseli mua olohuoneen ovelta. Sen kasvoilta heijastui suru. Mun olisi tehnyt mieli halata sitä, mutta en pystynyt. Me ei oltu läheisiä, vaikka tiesin äidin välittävän musta. Isän kunnon huononnuttua kaikki oli muuttunut. Elämä ja arki. Se, ettei koti enää tuntunut kodilta, vaan kuin sairaalalta. Pystyin melkein haistamaan sairaalasta liiankin tutuksi tulleet tuoksut. Kodissa haisi liiankin lähellä häämöttävä ja odottava, kuolema.