kaistale auringon valoa

Pianoluokka oli tyhjä. Suljin oven perässäni, istuin kuluneelle nahkasohvalle ja katselin iltataivasta.

Mikael ilmestyi ovensuuhun. Se painoi oven hiljaa kiinni ja jäi seisomaan ikkunan eteen.

   -Miten sä olet täällä? mä kysyin siltä.

   Hetken toivoin, etten olisi kysynyt. Kuvittelin Mikaelin jättävän vastaamatta.

   Päinvastoin.

   -Etsin sua.

   Mikael vilkaisi mua. Käännyin takaisin ikkunaa kohti.

   Täytyi huokaista hiljaa. Olo oli jotenkin levoton.

   -En mä ole vaivan arvoinen..

   Piti nielaista.

   -Mistä sä niin päättelet?

   Mikael päätti jatkaa keskustelua.

   Mä en ollut.

   Todellakaan.

   Sitten tuli tuska.

   Kurkussa poltti. Samoin silmissä.

   En mä tiedä mistä se tunne tuli.

   Lohduttomuus.

   Tunne, että vaikka ympärillä oli ihmisiä, joiden seurassa pystyin olemaan, olin yksin.

  Seinälle heijastui kaistale ikkunasta tulvivaa auringon valoa.

   -Täytyy mennä, mä sanoin ja käännyin ovelle.

   -Miksi?

   -Tästä ei tule mitään..

   Käsi puristi ovenkahvaa. Ajatuksia tuli. Ja muutakin mielen sisältä.

   Musta tuntui, etten kohta saisi enää happea.

   Olisi ollut helpottavaa edes itkeä. Mutta kyyneleitä ei tullut.