harmaa maailma

Suljin oven ja kyyneleet valuivat poskille. Olin juuri ammentanut koko elämäni tuntemattomalle ihmiselle, joka oli istunut betoniluolassa järkälemäisen pöydän takana pyöreähköt silmälasit nenällään ja tuijottanut minua kuin eläintarhasta karannutta eläintä. Olin kuukausia kerännyt rohkeutta. Etsinyt psykologien yhteystietoja netistä. Selannut arvosteluja. Miettinyt, missä olisi se oikea ihminen minulle. Joka kuuntelisi. Joka ymmärtäisi. Ja kuitenkin lopputulos oli tämä.

Kuukausia aiemmin.

Seisoin hetken sateessa yksinään ja tuijotin ohikiitävien autojen siluetteja. Lasta, joka oli painanut nenän ikkunaan kiinni tarkastellen maailmaa ihmeissään. Vanhaa miestä, joka oli kurotellut ratin takaa nähdäkseen liikennevaloihin. Pyöräilijää, joka sadeviitta hulmuten oli uhmannut kamalaa harmaata ja kosteaa säätä. Maailma näytti harmaalta. En edes silloin tajunnut, että jokin oli pielessä.

Aamut olivat samanlaisia. Pakotin itseni nousemaan. Pesemään hampaat. Pakotin itseni syömään palan ruisleipää ja litkimään vettä. Kaikki tuntui pakolta. Eläminen varsinkin. Elin kellon viisareiden mukaan. Ehkä yritin pitää edes jostain pienestä turvallisuuden tunteesta kiinni samalla kun kaikki ympärillä hajosi ja katosi tuhkaan. 

Huoneen sisustus muuttui tummaksi ja karuksi. Revin julisteet seiniltä. Heitin koristetyynyt varastoon. Aloin pitämään verhoja kiinni aamusta iltaan, koska pelkäsin ihmisten katseita. Ahdisti ajatus ulos menemisestä. Ahdisti ainainen kiire ja kotityöt, jotka odottivat tekijää, mutta joita en kyennyt tekemään. 

Tiskivuori kasvoi. Samat pyykit roikkuivat narulla päivästä toiseen. Roskapussit kertyivät eteiseen. Jossakin vaiheessa en enää edes huomannut, minkä kaiken keskellä elin. 

Ikävöin isää enemmän kuin pitkiin aikoihin. Kuuntelin soittolistoilta sellomusiikkia samalla kun pöly kertyi omani päälle. En kyennyt käymään verstaalla. Rakennuksen näkeminen jo aiheutti kylmät selkärankaa pitkin kulkevat väreet ja pahan olon tunteen, joka nousi kurkkuun ja tukki hengitystiet. Toisinaan unohdin hengittää ja haukoin lopulta ilmaa hädissäni saadakseni keuhkoille edes hieman happea. 

Elämä teki minut surulliseksi. Äidin olemus oli riutunut. Toisinaan näytti kuin mustiin pukeutunut aave olisi lipunut keittiön halki ja syönyt jääkaappiin unohtuneita jogurtteja parasta ennen päiväyksien jälkeen. 

Lopulta sain diagnoosin. Keskivaikea/vaikea masennus. Se romutti kaiken lopullisesti. Tuntui, ettei ollut enää syytä elää. Ainoa asia, miksi jaksoin, oli äiti. Näytti, että hänellä meni vielä huonommin kuin minulla. Koitin pitää äidistä huolta parhaani mukaan. Toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin tuloksin. Oli vaikeaa pakottaa itsensä syömään, mutta vielä vaikeampaa oli pakottaa joku toinen.

Sinä iltana istuin bussissa ja katselin kun vesipisarat kimpoilivat ikkunoihin ja huuhtoutuivat kaduilla lähimpiin kuoppiin ja railoihin. Kaupungissa baarien valot loistivat pimeässä. Ihmisten tummat hahmot liikkuivat kohti lähimpiä ovia, joista päästä sisälle suojaan sateelta. Minä suljin silmäni ja näin pimeyden saavuttavan kaiken hiljalleen. Hetkeksi mieli unohti pahan. Vartalo putosi usvaan, jonka lämmössä se muisti vain toisen ihmisen läheisyyden. Kosketuksen poskilla. Käden pitämässä kädestä kiinni.

fiktiivinen