kaikki vastaan minä

Pitkästä aikaa muhun sattuu. Enemmän ku uskottekaan. Kaikki vastaan minä. Mä oon aina se, joka tekee väärin. Jos menetän hermot, mä saan kuulla siitä. Jos joku toinen tekee saman, sen annetaan olla. Ei tää tuu ikinä muuttumaan. Mä oon aina se johon sattuu. Mä oon se, jolle saa sanoa niin pahasti ku vaan haluaa. Mä oon se, jonka pitäis kestää kaikki. 

Paikka, missä pitäis tuntea onnellisuutta. Kokea olevansa hyväksytty. Onkin ainoa paikka, missä kyyneleet kastelee paidan. Joskus tekis vaan mieli huutaa, että joku huomais. Näkis mun läpi ja sanois -anteeksi. En oo kuullut sitä sanaa moneen vuoteen. En nuilta ihmisiltä. Enkä mä sano sitä myöskään kenellekään. En mä osaa. Enkä oikeastaan edes halua. Ei mun tarvitse. Riittää, että pyydän anteeksi sellaisilta ihmisiltä, joista välitän. Joille merkitsen jotain. Joiden avulla olen vielä tässä. 

Jos rakkaus on mulle vaikea asia siksi, etten oo koskaan suuremmin kokenut olevani rakastettu, on myös anteeksi pyytäminen ja antaminen asia, mitä en ole oppinut ainakaan täältä. 

Välillä on vaikea hyväksyä lähtökohdat, mitkä mulle on annettu elämään. Mitkä vaikutti lapsena, mitkä vaikuttaa vieläkin. Toisinaan oon niin hukassa ja pelkään, etten selviä, koska mulla ei ole kokemusta siitä, että joku olisi tullut ja nostanut mut takaisin pystyyn, kun kaadun. 

Ystävät on mun perhe. Tärkeimmät ihmiset mun elämässä. Niin se on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa. Ne on olleet ne ihmiset, joilta kuulin olevani riittävä. Jotka kannusti mua valitsemaan elämässä asioita, joista haaveilin ja joita halusin tavoitella. Ne ihmiset, jotka antoi läheisyyttä, jota en ollut muualta saanut. Ne ihmiset, jotka kertoi mulle, mitä on oikeudenmukaisuus. Ne ihmiset, jotka välitti ja oli läsnä aina kun tarvitsin kuuntelijaa tai olkapäätä johon nojata. Ihmiset, joiden menettämistä pelkään maailman eniten.


fiktiivinen