hyväksymätöntä

Puikkelehdin ihmismassan läpi kadulla ohittaen joulukrääsää pursuilevat näyteikkunat ja ravintoloiden ovista leijailevat tuoksut. Puristin kädessäni lattea, joka hiljalleen jäähtyi kirpeässä pakkasilmassa. Heilautin kättä tutulle, joka vilkutti baarin edustalla. Pudotin taskunpohjalla lojuneet hilut lippaaseen, joka kuului laulaville koululaisille. Pyyhin kaulahuiviin takertuneet lumikiteet kädelläni ennen kuin kävelin liukuovista sisään, nousin hissillä kuudenteen kerrokseen ja istuin työpöytäni ääreen. Viimein hörppäsin lattea, jonka maku oli väljähtynyt ja joka oli yhtä kylmää kuin kohmeessa olevat sormeni, jotka olivat puristaneet pahvikuppia kuin pelätäkseen sen vain katoavan ihmisvilinään.

Avasin tietokoneen ja selasin saapuneet sähköpostit. Niitä oli kasakaupalla. Tässä menisi ikuisuus. Tuskailin vastausten parissa, enkä siten kuullut askeleita, jotka olivat määrätietoisesti tulleet aivan työnurkkaukseni vierelle. Enkä myöskään huomannut ruskeiden nahkakenkien omistajaa, joka katseli minua hymy kasvoillaan. 

-Kröhöm.

Yskähdys.

Melkein pudotin kädessäni olevan puhelimen, kun käännyin ja järkytyin siitä, että vieressäni todella oli joku. Ja varsinkin joku sellainen, jota en tuntenut tippaakaan.

-Rafael Andersson.

Mies kätteli. Tartuin hieman epäilevänä käteen ja tunsin sen puristavan omaani voimakkaasti. Ei mikään ujo tai hellä, ajattelin mielessäni, kun spekuloin tummahiuksista miestä, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä.

-Heloise Sandberg.

Mies oli minua ainakin kaksikymmentä senttiä pidempi ja kymmenisen vuotta vanhempi. Jotain 30 vuoden ikäluokkaa. 

Rafael jätti pidemmät keskustelut väliin ja katosi miltein yhtä nopeasti kuin oli saapunut.

Illalla palatessani töistä kotiin, huomasin Rafaelin nojaavan mustaan mersuun työpaikan parkkipaikalla. 

-Tarvitsetko kyytiä?

Hieman epäluuloinen minä meinasi ottaa yliotteen. Nyökkäsin kuitenkin päätäni ja kävelin auton luo. 

Olimme ajaneet jo jonkin aikaa, kun Rafael kysyi -Haluaisitko jatkaa vielä iltaa? Tiedän yhden hyvän ruokapaikan, mistä saa maailman parasta pastaa.

Lupauduin hetken suostuttelun jälkeen. 

Pasta oli yhtä hyvää kuin Rafael oli kehunut. Se sai pikkutytön sisälläni kiljumaan riemusta ja hyppimään ilosta. Rakastin pastaa ja nyt minusta tuntui, että rakastin sitä vain entistä enemmän. Olin melko varma, että tulisin tänne vielä monen monta kertaa uudelleen.

Myöhemmin samalla viikolla päädyin iltakävelylle Rafaelin kanssa. Istuimme sataman penkille ja katselimme ylhäällä avautuvaa tähtitaivasta, joka näytti kirkkaammalta kuin yleensä. Osoittelin tähtikuvioita ja nauroin Rafaelin kertomille jutuille. Hän oli viihdyttävää seuraa ja nautin yhteisistä hetkistä liiankin paljon. Ääni päässäni hoki aina vain meidän välistä suurta ikäeroa, vaikkei välillemme ollut puhjennutkaan mitään romanttista. Ainakaan vielä. Olin kyllä ollut hyvin kiinnostunut hänestä.

Muutaman kuukauden kuluttua Rafael lopulta heitti kysymyksen ilmoille.

-Olen miettinyt pitkään ja tämä meidän välinen yhteys tuntuu vain niin erityiseltä. En haluaisi päästää sitä menemään vaan katsoa, että mihin se voisi johtaa. 

Hän katsoi minua pitkään silmiin. Tuijotin hänen ruskeita silmiään ja partaa, joka kimalteli lumihiutaleista.

-Joten haluaisitko olla tyttöystäväni?

Minä nyökkäsin kyynelten kohotessa silmiini. Rafael puristi minut halaukseen ja pyyhki poskelle valuneen kyyneleen sormellaan. En muistanut, milloin viimeksi olisin ollut niin suunnattoman onnellinen.

Erään kiireisen perjantai päivän jälkeen esittelin Rafaelin vanhemmilleni, jotka hymyilivät eteisessä väkinäisesti ja jättivät tervetulotoivotukset tällä kertaa välistä. Se loukkasi minua enemmän kuin Rafaelia. Hän vain kohautti olkapäitään ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Rafael hymyili vanhemmilleni ja kertoi ystävällisesti työstään, isäni tuijottaessa häntä murhaava ilme kasvoillaan. En kokenut saavani hyväksyntää ystäväpiirissänikään. He olivat järkyttyneitä päätöksestäni elää parisuhteessa kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. Uskottelin itselleni, että kaikki varmasti muuttuisi ajan kuluessa ja heidän oppiessa tuntemaan Rafael paremmin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Viimein ilmoittaessani kesällä kihlautumisestamme, sain äidin välittämät onnittelut isältä. Veljeni soitti minulle puhelun ja kertoi olevansa onnellinen, jos minäkin olin onnellinen. Lähimmät ystäväni pyysivät minut läheiseen kahvilaan kaakaolle ja me keskustelimme muutaman tunnin ajan elämästäni. He näyttivät viimein ymmärtävän, että kyse oli oikeasta ja aidosta rakkaudesta. Se sai minut olemaan kiitollinen elämästäni. Olin ollut rakastumassa ja nyt olin rakastunut. Olin myös viimein ymmärtänyt sen, että rakkaus ei kysele ikää, ihon väriä eikä kansalaisuutta. Jotain ihmistä joko rakastaa tai ei. Niin yksinkertaista se on.