perjantai 21. joulukuuta 2018

missä tähdet kohtaavat toisensa

Katse harhaili välillä ikkunaan ja siitä näkyvään vuorimaisemaan. Mun olis pitänyt yrittää lukea pääsykokeisiin, mutta joku ihmeellinen vetovoima pakotti mut katselemaan kaukana siintävää jylhän näköistä vuorijonoa. Musta surma. Korkeimman vuoren jyrkin seinämä oli vienyt henkiä enemmän kuin oli suojellut niitä. Isän ja veljen mukaanlukien. Toisinaan haaveilin kukistavani sen. Kiipeäväni pystysuoran jääosuuden. Katselevani auringonlaskua kimaltelevien hankien keskellä. Ikuistavani itseni kameralle ja ne maisemat sieltä yläilmoista, mistä koko kylä ja laaksot avautuisivat kokonaan.

Äiti ei ollut ollut järin innoissaan suunnitelmistani. Hän pelkäsi menettävänsä minutkin, mikä oli ihan ymmärrettävää. Kuolleiden kiipeilijöiden lista piteni vuosi vuodelta. Mutta mitä lähemmäksi kiipeilykausi tuli, sitä suuremmaksi kipinä sisälläni kasvoi ja sitä voimakkaammin se poltteli.

Treenasin päivittäin. Nousin lähistöllä olevaa vuorta ylös ja alas täydessä varustuksessa. Söin tiettyjen mallien mukaisesti. Noudatin kaavamaista päiväohjelmaa ja näin yöllä unia huipun valloittamisesta. Kunto koheni ja sitä mukaa itsevarmuus kasvoi. Minusta olisi siihen. En luovuttaisi. En elleivät jalkani jostain kumman syystä enää kantaisi.

Lähtöaamu koitti. Tarkistin tavarat ainakin kolme kertaa varmuuden vuoksi ja pakkasin kaiken uudelleen niin, että päällimmäiseksi laitoin tavarat, joita tulisin todennäköisesti tarvitsemaan ensimmäisenä. Join ja söin viimeisen tavallisen ateriani ja halasin äitiäni hyvästiksi. Hän rutisti minua pitkään ja kuiskasi korvaani -Tulethan ehjänä takaisin? Ja muista, että minä rakastan sinua.

Ensimmäiset päivät aurinko paistoi ja matka eteni suunnitelmien mukaan. Yövyimme ensimmäisessä leirissä. Söimme paikallisten valmistamaa ruokaa ja harjoittelimme lumiseinämällä etenemistä köysistössä. Vältyin sairasteluilta ja vuoristotaudilta.

Viimeisen osuuden koittaessa ja yön vaihtuessa hiljalleen aamun ensimmäisiin tunteihin, se alkoi. Kova, puhurimainen tuuli, joka lennätti lunta kuin teräviä jääpuikkoja päin näköä. Myrsky, joka vyörytti suuria luminassoja vuoren rinnettä alaspäin jyräten samalla kaiken alleen. Lumisade, joka peitti näkyvyyden juuri ja juuri melkein kokonaan. 

Etenimme hitaasti. Varmistaen jokaisen askeleemme. Minä joukon etupäässä kokeilin kuilujen yli kulkevien siltojen kestävyyttä. Kuljin oppaan valikoimien reittien mukaan ja varoin astumasta harhaan. Palelsi. Sormet alkoivat pikkuhiljaa sinertää. Nenä muuttui helakanpunaiseksi. Ajatukset lakkasivat liikkumasta. Jaksoin keskittyä enää varaamaan askeleeni turvallisesti ja pitämään tiukasti köysistäni kiinni, jotten putoaisi ja vierisi jyrkännettä alas kuolemaan. 

Hetkellisesti pelkäsin kuolevani, kun otteeni köydestä irtosi ja jalkani pyörähti liukkaalla seinämällä. Onneksi toinen jalkani löysi tukevan kolon, johon asetuin hetkeksi nojaamaan koko painollani. Sydän rinnassani hakkasi hullunlailla. Kehoni tärisi kauttaaltaan. Jouduin muutaman kerran hengittämään rauhallisesti syvään, ettei paniikki joka nousi pitkin henkitorvea, olisi lamauttanut minua olemaan jatkamatta etenemistä. 

Viimeiset tunnit olivat täynnä tuskaa. Jalat olivat maitohapoilla. Hengitys kävi yhä vain raskaammaksi ja happipullo painoi selässänä kuin tonni tiiliskiviä. Mutta avautuva maisema ja vehreänä kukoistavat niityt saivat minut kyynelehtimään ja ottamaan tukea parhaasta ystävästäni, jonka säteilevän hymyn tulisin muistamaan aina. Olin tehnyt sen. Olin perillä. Kuvittelin isäni ja veljeni katselemaan minua ylpeänä jostakin sieltä ylhäältä, missä taivaankansi jatkuu äärettömyyteen ja tähdet kohtaavat toisensa.

4 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤