siivet kantavat

keväällä luulin, ettei minua kiinnostavia töitä tulisi.
en pääsisi mihinkään.
en pärjäisi. en osaisi.
päädyin lopulta töihin lastensuojeluun, josta olin haaveillut pitkään.
kohtasin nuoria, joiden elämässä oli inhimillisesti epäreilut lähtökohdat.
näin pahoinvointia, itsetuhoisuutta ja toiveen siitä, että kuolema toisi sen ratkaisun sille kaikelle.
mutta näin myös onnistumisia, luottamusta tulevaan ja haaveita, jotka voisivat hyvin jonain päivänä olla totta.

terapia on kasvattanut minulle vahvemmat siivet.
hetkittäin uskallan ajatella, että ehkä vielä joskus olen vähemmän rikki kuin nyt.
että ne siivet kantavat korkeammalle kuin vielä milloinkaan.

kirjoittaessani viimeistä lukua huomisen laulu-kirjaan, yksi toinenkin pitkäaikainen haave toteutui.
minusta tuli kirjailija kaikkien näiden vuosien jälkeen.
ja siinä samalla täytin lupauksen, jonka olin tehnyt itselleni vuosia sitten.
että se käsikirjoitus, jota raapustin käsin koulusta otetuille konseptipapereille, päätyisi vielä joskus kansien väliin.

tänään sain soiton, että minut oli valittu uuteen työhön.
kohtaamaan nuoria, joilla on huolta omasta tai läheisen jaksamisesta.
toivon, että osaan antaa heille eväitä elämään, jotta heidänkin haaveensa voisivat nähdä päivänvalon.

varjele kaikelta pahalta #78

Taivas väreilee tähtimeren loisteessa. Metsä on pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jättää hankeen kuin reitin, jota pitkin voisi kulkea sitä kohti. Julle on pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut ovat seuranneet sen esimerkkiä perässä. On aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttavat, että jokin häiritsee yön levollista tunnelmaa.

Matiaksen käsi hipaisee omaani kuin varmistaakseen, että olen yhä siinä. Enkä kykene vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla saa mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.

Kassiopeia.

Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista on tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkään, että se kaikki voisi vielä särkyä.

Vilkaisen oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka on kääntynyt katsomaan mua.

Aada kallistaa päätään ja tuntuu kuin se kysyisi - onko kaikki okei? Ja mä saan vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olen, vaikka sisimmässä vellova suru on ottanut mut valtaansa.

Severi on viimein se, joka rikkoo hiljaisuuden. Se nousee istumaan, hengittää hetken syvään ja sanoo sitten meidän kaikkien puolesta, että on aika jatkaa matkaa.

- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoo ja virnistää perään.

Pyöräytän silmiä ja tuhahdan sen suuntaan.

- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.

Maiju on jo hilannut rinkan selkäänsä ja katselee nyt Jullea, josta näkee, että sen tekisi mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi on laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyy hiljaa.

Nauraisin ääneen, mutta pihahdustakaan ei tule. Kerrankin Julle on saanut maistaa omaa lääkettään.

- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisee, mutta sen äänestä kuultaa nauru.

- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?

Aada on nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.

Nousen hitaasti ylös. Kyyneleet ovat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näyttää vielä sumealta. Matias on hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju ovat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.

Nieleksyttää. Möykky rinnassa tuntuu kasvavan. Se puristaa jo jokaisella sisäänhengityksellä.

- Lili? Jullen ääni on niin hiljainen, että se melkein hukkuu Aadan ja Maijun puheen alle.

Mä en vastaa. En vain pysty.

Julle harppoo ne vaivaiset metrit mun luo ja kiertää kädet mun ympärille.

- Hengitä, jooko?

Sen äänessä on ripaus huolta.

Ja se jos jokin avaa viimein padot mun sisältä. Itku vavisuttaa koko kehoa, kun painan pääni sen olkapäätä vasten ja annan kaiken kivun vyöryä ylitseni.

Hetken päästä tunnen kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistavan koko painollaan. Ja siitä ei mene kauaa, kun vielä neljä kättä etsii paikkansa porukan ympäriltä.

Olemme siinä niin kauan, että itku tyyntyy ja hengitykseni on tasaantunut. Muut siirtyvät kauemmaksi ja jättävät mut ja Matiaksen kahden.

- Anteeksi, Matias kuiskaa pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.

- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastaan sille ja annan katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuvat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.

- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoo ja näen sen hartioiden lysähtävän hitusen.

- Silti, sanon ja jatkan sitten - Ei se johtunut susta.

Matiaksen ripsiin on takertunut jäinen kide. On alkanut sataa lunta.

- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoo ja huokaisee syvään.

- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanon ja annan itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.

- Voi pahus, Matias sanoo, vilkaisee taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkaa - Ne taitaa jo odottaa meitä.

Katselen lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoo käsillään meitä kohti.

- No, ei anneta niiden odottaa, sanon ja päästän haluttomasti Matiaksesta irti.

- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoo ja hymynkare saa sen koko kasvot hehkumaan.

- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olemme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.

- Ei, se vastaa ja jatkaa - Entä sua?

Pudistan päätäni.

Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.

- Jatketaanko matkaa? Severi kysyy, kun saavumme sen rinnalle.

- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastaa ja sytyttää otsalampun katsoakseen karttaa.

Lumisade on muuttunut niin sankaksi, että välillä näkee paremmin kulkea ilman valoa. Seuraan vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivon, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.