varjele kaikelta pahalta #111

Jono ravintolakatokseen kiemurtelee pöytien välissä ja välillä tuntuu siltä kuin se ei liikkuisi lainkaan eteenpäin. Edellisiltana taivaalle kerääntyneet pilvet olisi jopa ihan toivottava luonnonilmiö, mutta tietysti juuri nyt, kun nälkä on suurimmillaan ja jono pisimmillään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta paahtaen niin kuumasti, että tekee ihan pahaa. Kun jalat viimein koskettavat vanerilevyä ja katoksen sisällä oleva viileys tarjoaa edes hetken helpotusta, jään seuraamaan työvuorossa olevien jakajien toimintaa. Kaikki on sujuvaa siihen asti, kunnes ruoka-astia tyhjentyy ja kantajilla ei ole tuoda uutta tilalle. Ihmiset tukkivat katoksen odottamalla lohikeittoa, jota luvataan tulevan jossain kohtaa, mutta ei ole varmuutta kauanko vielä menee. Lopulta saan tarjottimelle höyryävän kuuman lihakeittoannoksen, jonka kylkeen nappaan päärynäpillimehun, rieskan ja voinapin. Kassa näpyttelee isolta ruudulta hinnat ja huikkaa kiitoksen, kun väläytän puhelinta maksupäätettä vasten.

Severi ja Aada ovat kumpikin työvuorossa. Tosin kumpikin tahoillaan, mutta olen taas jokatapauksessa yksin. En nukkunut yöllä juurikaan. Jossain alitajunnassa mietin jatkuvasti kuinka suuri todennäköisyys on törmätä täällä Julleen. Pelkään, että vähän turhan iso. Severin antama kirje polttelee taskussa, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa hetkeä sen avaamiselle.

Tai ehkä sä vain yrität keksiä tekosyitä.

Yritän lusikoida jäähtynyttä keittoa suuhun, mutta mahanpohjalle saapunut kutsumaton vieras on vähän turhankin hyvä viemään viimeisetkin ruokahalun rippeet.

Tästä ei tule yhtään sen helpompaa, jos viivyttelet sen lukemista.

Yritän hiljentää äänen, joka on hokenut kaikennäköistä koko päivän pääni sisällä, mutta se tuntuu ottavan vain sitä enemmän tilaa mitä kovemmin yritän tukahduttaa sitä.

Lopulta luovutan syömisen suhteen. Pelkään, että oksennan, jos yritän syödä vielä edes lusikallisen. Juon pillimehun loppuun ja nousen pöydästä. Tiputan roskat mustaan jätesäkkiin, joka roikkuu metallisesta rinkulasta ja lasken tarjottimen niistä kasatun pinon päällimmäiseksi. Ei tee mieli palata teltalle, mutta haahuileminen yksin kentällä tuntuu melkein yhtä huonolta vaihtoehdolta.

- Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.

Ehtoollinen on menossa. Tunnen samaan aikaan halua yhtyä lauluun ja toisaalta taas pelkään huomiota, joka saattaisi kohdistua muhun, jos avaisin suuni keskellä kenttää. En ole vielä päättänyt menenkö käymään ehtoollisella yksin vai jätänkö tänä kesänä kokonaan välistä. Jotenkin tuntuu kaikista riipaisevimmalta olla suviksissa juuri ehtoollisella ilman yhtäkään ystävää.

Haahuilen pitkin kenttää ja yritän bongailla ehtoollisjonoista tuttuja, mutta tuloksetta. Jostain syystä tämä vuosi on sellainen, etten tunnu törmäävän keneenkään edes vahingossa.

- Ehtoollispöydässä on vielä tilaa. Laulamme virren 225.

- Jeesus, luona armopöydän sinut löydän, siinä mulla kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän ravinnon.

Yksin äidin lempivirsistä.

- Siitä vuotaa lohdutusta, virvoitusta, jota sielu tarvitsee. Siitä kasvaa usko, tieto, voima, taito, joka mielen hallitsee.

Ja kun mietin äitiä ja isää, en voi olla ajattelematta miten tärkeää niiden mielestä oli ollut käydä ehtoollisella aina kun siihen vain oli ollut mahdollisuus. Etsin lähimmän jonon pään, joka tuntuu melkein kiitävän isonteltan avointa oviaukkoa kohti, ja liityn sen jatkoksi muutaman muun nuoren aikuisen kanssa. Kun astelemme muiden perässä sisälle isoontelttaan, tytöt yhtyvät virteen muun seurakansan mukana. Katselen näytöllä olevia sanoja ja päätän itsekin laulaa seuraavan virren muiden kanssa.

- Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty, huoli maallinen. Kristus täyttää kunniallaan ääret maan ja taivasten.

Meidät ohjataan uudeksi riviksi ehtoollispöydän taakse. Osa edessämme olevista ihmisistä halaa ja siunaa toisiaan. Osa on polvistuneena kaidetta vasten kädet ristissä ja kuuntelee papin sanoja, jonka jälkeen porukka nousee ylös. Naiset niiaavat ja miehet kumartavat. Sitten jono häviää avoinna olevasta päädystä ulos auringon paisteeseen, jonka valo on alkanut muuttua lämpimämmän oranssiksi ja valaisee nyt kaistaleen penkeillä istuvien ihmisten päistä. Pienen hetken ajan kurkku tuntuu karhealta ja silmäkulmiin on eksynyt kyyneleet. Jos jossain niin siinä hetkessä taivas tuntuu melkein koskettavan maata. Ja kun rivimme yksi kerrallaan laskeutuu polvilleen ja ristii kätensä kaiteen päälle, en voi olla huokaisematta mielessäni, että kumpa vain säilyisin uskomassa.

Kun olen pureskellut ehtoollisleivän ja kallistanut muovipikarin pohjalla olevan viinin huulilleni, laitan kädet ristiin ja odotan, että kaikki muutkin ovat valmiita ennen kuin nousen samassa rintamassa ylös ja pudotan pikarin teltan ulkopuolella olevaan isoon harmaaseen keräysastiaan.

Ehkä pitää tulla aikuiseksi, jotta uskaltaa mennä omien rajojen yli. Että uskaltaa valita pyöriä kentällä yksin teltalla lahnaamisen sijaan tai uskaltaa käydä yksin ehtoollisella täyden seurateltallisen katseiden edessä.

Säpsähdän äkillistä kilahdusta laukussani ja kaivan sitten puhelimen esiin. Yksi lukematon tekstiviesti tallentamattomasta numerosta.

Esirukouspiste heti ehtoollisen loppumisen jälkeen.

Ei nimeä, ei mitään viittausta siitä keneltä viesti on. Vain sanat, jotka voin joko toteuttaa tai vastavuoroisesti päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota.

Mietin, onko viesti tullut väärään numeroon tai onko mulla tiedossa joku tuttu, kenen puhelin on päättänyt hajota mun tietämättäni. Enkä saa päähäni kuin yhden ainoan nimen. Mutta ei kai se voi olla. Eihän.

Vilkuilen ympärilleni ja mietin, onko viestin lähettäjä juuri nyt jossakin lähietäisyydellä. Näkeekö se kenties mut ja katselee, kun mä epätoivoisesti pyörin ympyrää ja toivon löytäväni jonkun selittävän tekijän. Mutta ei. Ei vieläkään yhtiäkään tuttuja kasvoja, vaikka kahlaan katseellani läpi kymmeniä, jopa satoja ihmisiä.

Mietin vaihtoehtoja. Mitä tapahtuisi, jos menisin. Mitä jäisi tapahtumatta, jos en menisi. Kumpikin tuntuu jotenkin yhtä huonointa lopputulemilta, joten en tule pohtimisen jälkeen yhtään sen viisaammaksi valintani kanssa. Lopulta päätän, että voinhan vain käydä vilkaisemassa teltan nurkalta onko siellä edes ketään. Ehkä mun on vielä sitten mahdollista paeta, jos tuntuu, etten halua kohdata viestin lähettäjää, kuka se sitten onkaan. Mun keho päättää kuitenkin pettää mun aivot, joille yritän toitottaa, että ei tämä ole iso juttu lainkaan. Sydän on ruvennut lyömään epämääräisesti. Ehkä se aavistaa jotain mitä en kykene ajattelemaan tai mitä en haluaisi ajatella.