varjele kaikelta pahalta #114

Olin jo kerennyt ajatella eläväni syyllisyyden tunteen kanssa loppuelämäni, mutta nyt musta tuntuu, että pystynkin ehkä päästämään siitä irti. Se, että olin seurustellut Matiaksen kanssa pariin otteeseen ja myös ollut se, joka oli halunnut erota molemmilla kerroilla, oli ollut jo ihan riittävästi lietsomaan pääni sisällä syyttävää ääntä, joka jaksoi muistuttaa, ettei mulla olisi enää lupaa olla onnellinen. Jos Matias ei koskaan löytäisi ketään toista rinnalleen ja eläisi vielä vanhanakin yksin, se olisi vain ja ainoastaan mun syytä. Mutta Julle on juuri kertonut, että se seurustelee ja että vielä Aadan kanssa. Tekisi melkein mieli nauraa, miten kiemuraiset ihmissuhdekuviot meidän entisessä kaveriporukassa on, ellen muistaisi Severin kanssa käytyä keskustelua ja miettisi, miten onnelliselta se oli vaikuttanut sen ja Aadan välisestä ystävyydestä niiden erosta huolimatta. Mun on jotenkin hankala nähdä sen kuvion jatkuvan yhä tämän jälkeen.

Julle on päästänyt mun käden vapaaksi, mutta sen kosketus viipyilee yhä iholla. Samaan aikaan kaikki tuntuu niin kodilta. Siltä kuin se olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Ja silti mun sydän hakkaa kuin olisin juuri vetäissyt puolimaratonin ja mahanpohjalla tuntuu leijailevan jotain sinne kuulumatonta. En uskalla katsoa Jullea silmiin sillä pelkään näkeväni niissä heijastuksen omistani, enkä ole varma olenko saanut niissä palaneet roihut sammumaan.

Joskus teininä ajattelin naivisti, että vanhempien neuvot fyysisestä läheisyydestä poikien kanssa olivat vain turhaa hössöttämistä. Miksi ei voinut vain istua vieressä ja pitää kädestä kiinni. Eihän se nyt voinut niin vaarallista olla. Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä. Jo pelkkä Jullen käden hipaisu saa mut haaveilemaan sen kainaloon käpertymisestä. Sen silmien tummunut katse taas unelmoimaan siitä, miltä tuntuisi suudella sitä. Ja lista voisi jatkua loputtomiin.

Olen sekoamassa yhtä kaikki. Mun mielessä pyörineet vähänkään järkevät ajatukset ovat kadonneet sen sileän tien, kun Julle pyyhki kyyneleet mun silmistä pois. Olisin voinut melkein tunnustaa siinä ja heti, etten tiedä miten selviäisin enää hengissä näiden tunnemyrskyjen kanssa, mutta sitten se oli pudottanut sellaisen pommin, että vähäinenkin läheisyyden kaipuu oli saanut hetkeksi väistyä.

- Mitä sä mietit?

Jullen kysymys pakottaa mut viimein kääntämään katseeni siihen. Jos seisoisin, polvet olisivat varmaan menneet ihan veteläksi, mutta onneksi satun istumaan takapuoli tukevasti maankamaralla.

- Äh. En mä enää edes itsekään tiedä. Meni jotenkin aivot solmuun tästä kaikesta, vastaan ja huokaan sitten syvään.

- Entä sä? Sulla selvästi pyörii jotain mielessä, sanon, kun katselen, miten se naputtelee hiljaa sormenpäillään telttapatjan reunaa.

Jullen käsi pysähtyy kesken liikkeen. Kuin se huomaisi vasta nyt, että sen sormet ovat tehneet liikettä jo hetken aikaa.

- En mä voi sanoa sitä ääneen, se sanoo, kallistaa päätään taaksepäin ja puristaa silmät kiinni.

En painosta, vaikka palan halusta tietää mitä se ajattelee parhaillaan. Ehkä nyt ei ole edes hyvä hetki sellaisille keskusteluille. Ei nyt, kun kaikki on niin varhaisessa vaiheessa, eikä meistä kumpikaan edelleenkään tiedä, kantaako tämä meidän välillä orastava juttu pidemmälle.

- Haluatko, et saatan sut sun majoitukselle? Julle kysyy, kun olen lakannut puhumasta ja vaipunut sen sijaan omiin ajatuksiini.

- Oispa ihana! Keretään vielä jutella hetken aikaa, vastaan ja väläytän sille hymyn.

Keräämme pitsaroskat kirkkaaseen muovipussiin ja pujahdamme teltasta ulos. Alkaa olla hämärää. Aurinko on laskenut, mutta taivaanranta on vielä täynnä punertavina ajelehtivia pilviä. Väsyneet seuravieraat vaeltelevat kohti vessoja hammasharjaa ja - tahnatuubia kädessään puristaen. Joku yksittäinen perheenisä täyttää vielä vesikanisteria ja muutama teini-ikäisen näköinen poika potkiskelee hakkeenpalasia kengänkärjillään. Suvisilloissa on jotain taianomaista. Sellaista levollisuutta ja turvaa. Koko päivän kaiuttimet ovat toistaneet sanomaa uskosta, jonka sydämessään omistava saa luottavaisin mielin sulkea silmänsä levätäkseen, sillä kaikki synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Koko kävelymatka menee pääosin hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin meistä tuntuu varovan omia sanojaan. Pelkää sanovansa liikaa. Pelkää, että huomenna herää siihen, että kaikki on ohi, vaikka eihän kukaan voi sellaista ennustaa. Me ei olla sovittu mitään. Ei sitä, nähdäänkö vielä täällä. Ei sitä, että onko Helsingissä ajatus kahvitella puolin ja toisin. Ei edes sitä, että kyselläänkö viestitse kuulumisia.

Kun viimein pysähdymme tummansinisen teltan eteen, annan käsivarsieni valahtaa kylkien vieressä maata kohti sillä en tiedä miten tässä kuuluisi toimia. Hyvästelläänkö kädestä pitäen vai huikataanko vaan Jumalan rauhat ja perään vielä että palaillaan. Julle epäröi hetken. Sitten se harppoo välillämme olevan etäisyyden kiinni ja kiertää käsivartensa mun ympärille. Mun kädet jäävät puristuksiin sen rintakehää vasten. Painan pään hetkeksi sen olkapäälle ja painan silmät kiinni. Voi kun joku lupaisi, ettei mun tarvitsisi enää koskaan avata niitä. Ei herätä tästä ihanasta unesta, joka tuntuu epätodelliselta.

- Jumalan rauhaa Lili! Mä lähden heti aamusta, kun lupasin heittää Oliverin kasarmille ja täältä ajaa sinne melkein puoli päivää, mutta mä lupaan laittaa viestiä, kun oon taas Helsingissä. En oo hetkeen menossa mihinkään.

Hengitän pari kertaa syvään. Jullella on jotain hyvää hajuvettä. Se on kuin lämmin kesäinen tuulahdus kuusimetsän siimeksessä tai se tunne, kun käperryt kirpeässä pakkassäässä tuulettuneiden petivaatteiden väliin.

- Mä vihaan hyvästejä. En siksi, etteikö se olis ihana tapa, mutta ne tuntuu joka kerta vaan enemmän lopullisilta kuin aiemmin. Joka kerta mä pelkään, että se on viimeinen kerta. Tulee olo, että pitäisi osata sanoa enemmän. Kertoa kaikki, minkä pelkää jäävän sanomatta. Mutta mä en ole koskaan ollut hyvä siinä, sanon ja puhallan ilmaa ulos keuhkoista.

- Ei hyvästit. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan. Ennemmin lupaus, että me nähdään vielä. Ollaan toistemme rinnalla taas silloin, kun se vaan mitenkään on mahdollista, Julle sanoo, hymyilee kostuneilla silmillään ja ojentaa pikkurillin mua kohti. Painan omani ristiin sen kanssa ja sanon hiljaa - Ei hyvästit. Vaan lupaus. Selvä juttu Julius Leivo.

Julle irvistää, mutta jatkan vielä loppuun - Mulla taitaa tulla sua ikävä, mutta ei auta. Jumalan rauhaa.

Ja kun lopulta käännän selän Jullelle ja alan vetää teltan vetoketjua auki piilottaakseni poskilleni karkaavat kyyneleet, kuulen sen vielä huikkaavan - Mulla se ei ole edes mikään taida, vaan mulla ihan varmuudella tulee sua ikävä.

Ja sitten sen askeleet kaikkoavat yöhön.