En muista koskaan jonottaneeni pitsaa näin kaukaa, mutta ehkä elämäni ensimmäistä kertaa se ei haittaa sitten ihan yhtään. Ei, kun voin sen koko ajan viettää ihmisen kanssa, jonka pelkäsin jo menettäneeni oman toimintani vuoksi. Enkä tiedä paljonko meillä on aikaa. Paljonko mulla on aikaa olla sen kanssa. Jokainen minuutti tuntuu tärkeämmältä kuin mikään pitkiin aikoihin.
- Äh.. Nuo pitsat näyttää jotenkin super pieniltä viime vuoteen verrattuna, Lili sanoo bongatessaan jonkun ohikulkijan pitsalaatikko kädessään.
- Pitää varmaan vetää kaks, että saa mahat täyteen, sanon, kun teen saman havainnon.
Lili on niin lähellä, että sen käsivarsi hipaisee omaani vähän väliä, ja vaikka voisin ihan hyvin siirtyä, kehoni on jämähtänyt paikoilleen. Jokainen pienikin kosketus lähettää sähkövirran lävitseni ja joudun väkisin pitelemään käsiäni aisoissa, jotta en vetäisi tuota kesäniityltä tuoksuvaa hentorakenteista naista syliini.
Lakkaa olemasta ääliö.
Lili tarvitsee aikaa, ja vaikka se tekee pirun kipeää, en halua pilata tätä. Tätä jotain, jonka kumpikin on edes jollakin tapaa myöntänyt olevan olemassa.
- Missä sä nykyään asut?
Kysymys saa mut keskittymään taas olennaiseen.
- Töölössä. En osannut lähteä sieltä minnekään, vastaan ja pudistelen nauraen olkapäitäni.
Lili hymyilee. Se on se hymy, joka saa sen kasvot hehkumaan. Ja hetken ajan unohdan miten hengitetään.
Kasaa itsesi ja ole ihmisiksi.
Mutta sellainen vaikutus Lilillä on muhun. Olen yhtä sekaisin kuin mummolan seinäkello, jonka käki pahimmillaan kukkui kymmenen minuutin välein. Ja musta tuntuu, että tästä ei ole kuin suunta alaspäin.
- No entä oletko sä vielä sairaslomalla?
- Joo, vielä elokuun loppuun, vaikka pelkään, että onko sekään tarpeeksi.
Edessä seissyt nuorisoporukka kävelee eteenpäin, joten otamme välin kiinni.
- Tiedätkö sä vielä, että mitä sen jälkeen? Palaatko töihin?
- Saa nähdä. En oo jaksanut miettiä niin pitkälle. Kyllä kai ne siellä odottaa, että menisin, mutta mä en tiedä yhtään onko musta enää siihen hommaan, sanon ja jatkan sitten - Mitä sä itse meinasit syksyllä?
Lili menee hiljaiseksi. Ei sillä tavalla, että en olisi saanut kysyä vaan sillä tavalla, että sen ei tekisi mieli vastata rehellisesti.
- Ei kai ne ole pistämässä sua pois? kysyn, kun muistan sen aiemmin keväällä puhuneen yt-neuvotteluista.
Se pudistaa päätään.
- Ei. Sen sijaan ne ehdotti mulle siirtoa.
Se kääntää katseensa pois. Kuin ei kestäisi katsoa mun reaktiota.
- Siirtoa minne? kysyn, kun paniikki alkaa velloa sisälläni.
Lili tuijottelee kaikkialle muualle kuin muhun. Pelkään sen vastausta, enkä enää tiedä haluanko edes kuulla sitä.
- Ouluun. Siellä kuulemma kipeästi tarvittaisiin lisää osaajia ja mä olen pomon mukaan meidän työporukan ykkösehdotus.
Kaikista maailman paikoista. Ouluun. Sinne ei aja iltaseltaan, ei edes yhden yön vuoksi. Olen musertua sen tiedon alle. Näinkö lyhyen aikaa sain pitää toisen lähelläni. Olisiko kaikki ohi jo ennen kuin mikään kerkesi edes alkaakaan.
- No mitä sä vastasit sille? Otitko paikan vastaan? kysyn ja heitän rukouksen mielessäni, että vastaus olisi kieltävä.
- Kiitin luottamuksesta ja kerroin, että se merkitsee mulle paljon, mutta että mun kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset asuu täällä niin en ole valmis lähtemään uudelle paikkakunnalle.
Painan pään käsiäni vasten ja huokaisen syvään.
- Mä olisin ollut murheen murtama, jos olisit lähtenyt, sanon ja tarkoitan sitä todella.
- Elä huoli. Sä et pääse musta enää eroon ihan helpolla, Lili sanoo ja hymyilee surumielisesti.
Kun saamme lämpimät pitsalaatikot käteemme, suuntaamme yhteisestä sopimuksesta pois kentältä, kohti metsää, jossa puolijoukkuetelttaa ympäröi muut sinne tänne pystytetyt teltat.
- Mennäänkö sisälle. Siellä ei ole nyt muita? kysyn, kun olen vilkaissut teltan liepeiden välistä tyhjänä ammottavaan telttaan.
Lili nyökkää ja kömpii sitten perässäni sisälle, jossa toinen reuna on täyttynyt vieri vieressä olevista telttapatjoista ja makuupusseista, ja toisessa reunassa on läjä epämääräinen kasa eri kokoisia rinkkoja, pussukoita ja nyssyköitä.
Istun omalle telttapatjalleni ja nojaan sitten telttakangasta vasten samalla, kun alan syödä jo hitusen jäähtynyttä pitsaa. Lili istuu viereen. Niin lähelle, että voisin koskettaa sen kasvoja, mutta väliimme jää kuitenkin sen verran tilaa, ettei vahinkokosketus ole mahdollista.
- Musta tuntuu, että mulle jää nälkä vielä näidenkin jälkeen, se sanoo ja laskee tyhjän pakkauksen maahan ennen kuin haukkaa toisesta pitsastaan.
- Ihan mahdollista. Onneksi mulla on täällä evästä sullekin asti, sanon ja tajuan, että se on mahdollista ymmärtää myös eri tavalla kuin olen tarkoittanut.
- Tai siis että, voin kaivella leipätarvikkeita, jos tarvii.
- Enköhän mä pärjää. Mutta kiitos, Lili sanoo ja sen liike pysähtyy äkisti.
- Mitä sä mietit? kysyn, kun se näyttää siltä, että saattaa kohta kerätä kimpsut ja kampsut ja painella kiireellä teltasta ulos.
Se katselee ympärilleen, osoittaa sitten keltaista rinkkaa mun oikealla puolella ja kysyy - Nukkuuko Matias täällä?
Hätkähdän.
- Ei. Se on mun rinkka. Saatiin molemmat samanlaiset äidiltä ja isältä joululahjaksi. Tai no käytännössähän ne on äidiltä, koska isä ei koskaan vaivaudu kaupoille.
Lilin levottomuus kuitenkin jää.
- Sä et ilmeisesti haluais törmätä siihen? kysyn lopulta.
- Ei, kun... Mä oon nyt aika hukassa mun ajatusten ja tunteiden kans. En tiedä osaisinko mä olla mitenkään päin, jos se ilmestyisi tänne. Pelkään, että miten se reagoisi...
Lili jättää lauseen kesken, mutta täydennän sen loppuun sen puolesta.
- meihin.
- Niin...
Se on hetken hiljaa, kunnes - Julle.. Mä en haluais satuttaa sitä.
En pysty olla hipaisematta sen kättä. Se tulee niin huomaamatta, että melkein säikähdän omaa reaktiotani.
- Sä et ilmeisesti ole vielä kuullut?
- Kuullut mitä? se kysyy samalla, kun koskettaa omalla kädellään kohtaa, jota käteni on juuri koskettanut.
- Että se on alkanut seurustelemaan.
Lili nostaa katseensa muhun. Se siristää silmiään hämmentyneenä.
- Kenen kanssa?
Pudistan päätäni.
- Sä et halua tietää, sanon ja antaisin melkein mitä vain, että mun ei tarvitsisi olla se, jolta Ada saa sen tiedon.
- No? En mä jaksa arvailla...
- Aadan, sanon ja odotan ahdistuneena Lilin suhtautumista uutiseen.
- Huijaat, se sanoo ja katselee mua kuin alkaisin kohta nauraa ja kertoisin heittäneeni läppää.
- En huijaa. Ihan tosi juttu. Olin yhtä järkyttynyt kuin sä, kun Matias kertoi. En oo vielä uskaltanut kertoa Severille. Se tulee murtumaan, sanon ja huokaisen jälleen kerran syvään.
Lilin silmiin kohoaa kyyneleet. Lasken kesken jääneen pitsan jalkojeni viereen ja pyyhin peukalollani sen kyyneleet pois. Lili tarttuu ranteestani kiinni, kun olen siirtämässä kättäni pois.
- Älä, se sanoo ja sen ääni on murtua.
Katson sitä kysyvästi.
- Voitko sä pitää musta kiinni? se kysyy hiljaa ja päästää sitten kädestäni irti.
Katselen sen surun täyttämiä silmiä ja mietin, ettei pitäisi. Se on kuin leikkisi tulella ja se jos jokin, on hyvin vaarallista puuhaa. Mutta en kykene kieltäytymään. Itsehillintäni ei riitä siihen. Nostan käden jälleen Lilin kasvoille ja siirrän silmille valuneen kiharan korvan taakse. Sitten otan sen käden kämmenieni väliin ja toivon, että häilyvän ohuet rajat kestäisivät vielä. Kestäisivät kaiken sen tunteiden myrskyn, jota olin pitkään tukahduttanut sisälläni. Ja toivoin myös, että vielä joskus tulisi sellainen päivä, ettei mun tarvitsisi enää pelätä sisälläni kytevää roihua ja sen valloilleen pääsemistä.
Voi ku oon taas oottanu tätä, mutta oli sen arvonen! Niin upea taas<3
VastaaPoista