tiistai 10. toukokuuta 2016

B L A C K


Ahisti. Kaikki se loputon tyhjyys. Pää, joka oli ollut jo pitkään niin täynnä kaikkia niitä ajatuksia tulevaisuudesta. Kaikesta epävarmuudesta. En tiennyt huomisesta. Enkä tulevaisuudesta. Tiesin vaan, että oli pakko jaksaa eteenpäin. En ollut luovuttaja, vaikka ois vaan ollut niin helppo käpertyä peiton alle ja nukahtaa. Nukkua koko päivä ohi, ja seuraavakin. Nukkumisesta tuli vaan vielä tyhjempi olo. Kuin maailma olisi ollut mustavalkoinen ja pää painoi kuin sankko täynnä kiviä.

Aulassa oli porukkaa. Naurua. En jaksanut sitä. Kävelin ulos ja katselin lohdutonta näkymää. Likaisen harmaata lunta. Puita, joissa ei ollut ollut pitkään aikaan lehtiä. Kaamosmasennus. Olin kuullut sen sanan joskus. Ei mulla ollut sellaista. Eihän. Kyllä talvi ahdisti, ja se ainainen pimeys. Rakastin kesää ja valoa. Sitä kaikkea vihreyttä. Mutta en mä ollut masentunut. En ainakaan halunnut olla.


Yritin kirjoittaa päiväkirjaa, muttei siitä tullut mitään. Turhautti. En jaksanut elää tapahtuneita asioita uudelleen. Oli jo tarpeeksi ajateltavaa muutenkin. Yritin elää eteenpäin unohtamalla kaiken muun, kuin nykyisen. Sivuutin pahan olon hymyllä. Epävarmuuden uhkarohkeudella.

Käytävä on tyhjä. Aulassa joku kohottaa pään kännykänruudusta ja hymyilee. Mä en pysty hymyilemään takaisin. En jaksa. Kävelen nurkan taakse ja tunnen miten silmät kostuu varmaan sadannen kerran sillä viikolla. Ei tästä tuu mitään. Ei mistään tuu mitään. Ulkona annan kyynelten tulla.

Muistan lääkärin katseen, kun se kohotti katseen testilapuista ja sanoi mulle ne sanat, jotka romutti sen hetkisen elämän täysin. Muistan viestin, jossa luki itsesäälinen. Muistan syksyn. Sen, kun kävelin illalla kävelytiellä ja koko kroppa tärisi, enkä pystynyt tekemään sille mitään.

Muistan sen pimeyden, joka oli koko ajan mun ympärillä.


teksti on fiktiivinen



9 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤