liikaa kaikkea

Mustarastaan laulua.
Kirsikkapuiden oksilla hentoja kukkia.
Meri, ja aallot.
Ihan niin kuin mä.
En osaa kertoa kellekään.
Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä.
Välillä tuntuu kuin kaikki ois vaan unta.
Mutta ei oo.
Eikä tuu olemaan.. Koskaan


Istuin kotiportailla ja katselin pilvetöntä taivasta. Kesä oli tullut taas kerran yllättäen. Kuin yhdessä yössä. Laitoin silmät kiinni. Tuli mieleen muistoja lapsuudesta. Siitä onnellisesta ja iloisesta tytöstä, joka kirmasi pitkin peltoja ja hyppi risuesteiden yli metsissä. Sitä tyttöä ei ollut ollut enää pitkään aikaan.


Mansikkajäätelö oli äkkiä syöty. Aurinko paahtoi kuumasti farkkujen läpi. Poljin fillarilla kotiin ja tajusin jälleen kerran, miten täynnä mun pää oli kaikesta. Tässä mä vaan poljen ja mietin sitä. Eikä se jätä mua ees öisin rauhaan. Se tuli eilen metsässä vastaan, ku talutin Ruskaa. Se silitti sitä jonkun aikaa, hymyili, ja sano, että olipa mulla kiva koira. Tänään se tuli istumaan samaan pöytään ruokalassa. Se katto mua pitkään sanomatta sanaakaan. Siinä katseessa oli jotain, mitä mä jäin miettimään. Se katse oli ollut lempeä, mutta sen silmistä oli heijastunut jonkinlaista vakavuutta. Ihan kuin se ois tienny jostain jotain.


teksti on fiktiivinen. Kiinnostaisko saada jatkoa?