ole oma itsesi

Mä en  ymmärrä miksi maailmasta on tullut kauneusihanteiden ja ulkonäköpaineiden paikka. Some levittää tietynlaista kuvaa siitä minkälaisia meidän pitäis olla ja miltä meidän pitäis näyttää. Vaikka en pysty sanomaan itelleni -Oon just hyvä näin, niin mä tunnen silti, että oon onnellinen tämmöisenä kuin oon. Mun ei tarvi olla pitkä ja hoikka. Mulla ei tarvitse olla tasaisen kaunis pepsodent hymy ja kasvot, joista on peitetty kaikki väärän väriset pigmentit. Mun ei tarvi osata miellyttää kaikkia, eikä myöskään olla kaikkien kaveri. Tärkeintä on, että pystyy silti tulemaan kaikkien ihmisen kanssa toimeen.

Luonteenpiirteitä en voinut valita. Oon ujo, mutta silti mulle on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Oon herkkä, mutta pystyn myös olemaan vahva, ja olemaan näyttämättä mun tunteita. Väheksyn helposti itteeni, mutta oon toisaalta monissa asioissa ylpeä itestäni. Kadun monia asioita, mutta välillä oon tosi onnellinen, että oon tehnyt tai sanonut jotain ajattelematta sitä suuremmin.

Osaan olla onnellinen monista pienistä asioista, joihin monet eivät edes kiinnitä huomiota. Hymyilen pienille luonnon ihmeille. Vesipisarat, auringon lasku ja erikoiset pilvet saa mut paremmalle tuulelle. Nautin revontulista ja kirkkaasta tähtitaivaasta. Rakastan täysikuuta ja sinisiä hetkiä. Mutta kaiken tän lisäksi ärsyynnyn pienistä asioista. Mun vaatteiden luvattomasta lainaamisesta, kemian tunneista, mun huonosta englannin kielen taidosta ja auraamattomista teistä. 

Kaikista löytyy vikoja ja virheitä, mutta myös paljon niitä niin hyviä asioita. Miksi me silti usein otetaan ne negatiiviset asiat esiin, kun me voitais kertoa toisillemme miten paljon ne merkkaa meille. Mulle ystävät on kaikki kaikessa, enkä pärjäis elämässä mitenkään ilman niitä. Näitä oon viime aikoina miettinyt ja pyöritellyt päässäni. 

Ole oma itsesi. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet.

Mitä mieltä just sinä oot somen aiheuttamista kauneusihanteista ja ulkonäköpaineista?

rohkeus

Vaatii rohkeutta olla oma itsensä. Tuo lause on jäänyt jostain syystä erityisesti mun mieleen. Vaatii myös rohkeutta toimia oikein ja pysyä omien sanojensa takana.

Elämässä on paljon asioita, jotka ei mene niin kuin me haluttais. En mäkään suunnitellut, että menisin lukioon todetakseni melko pian, ettei se ollutkaan oma paikka. En valinnut sitä, että olisin näin hukassa mun tulevaisuuden kanssa. Mä en oo ikinä ollut mitenkään erityisen rohkea. En oo uskaltanut tehdä mitään hulluja asioita. Hypätä benjihyppyä tai kokeilla interreilaamista. Toisaalta mä oon vielä niin nuori ja mun elämä on vielä edessä päin, ainakin toivottavasti. En myöskään oo ollut kovin rohkee kohtaamaan ihmisiä kasvotusten, enkä rohkee myöskään tutustumaan muihin. Ystävyydessä kaikki perustuu luottamukseen ja musta tuntuu, että yläasteen aikana suurin osa mun taidosta luottaa ihmisiin, hävis. Ystävyyssuhteita särkyy ja uusia muodostuu elämän varrella. Mutta kipeimmät ystävän menettämiset tuntuu silti ainakin pitkään mun sisällä.

Vaatii rohkeutta hypätä tuntemattomaan tai tehdä vaikeita päätöksiä. Mä kävin ottamassa lukion pakollisia kursseja pois ja siinä samalla päätin lopullisesti, etten aio jatkaa lukiossa loppuun asti. Tulevaisuus näyttää hämärältä. En tiedä vielä yhtään missä olen ensi syksynä tai mitä teen, mutta yritän luottaa, että asiat menevät lopulta parhain päin.

   Oon aina halunnut pitää mun lupaukset ja opistossa tuli luvattua jotain aika suurta. Lupasin, että tulisin kahden vuoden sisällä amerikkaan. Heitin sen puoliksi tosissani. Epävarmana siitä, että tulisiko se koskaan onnistumaan. En uskaltanut edes ajatella matkustavani yksin. Minnekään.

Mutta nyt sitä vain ollaan lähdössä maahan, jossa en ole ikinä käynyt ja vielä yksin.

Jännittääkö?

No voi kyllä. Jännittää ja paljon, mutta eikö joskus vain pidä mennä omien pelkojensa yli. Ohittaa ne, ja huomata, että oli pelännyt turhaan.

sirpaleita

Kukaan ei huomaa, kun mä huudan sitä että sattuu. Kukaan ei tajua, miten mun sisällä syntyy uusia sirpaleita. Isä puhuu kuolemasta. Mua sattuu, kun mä tajuan mitä juuri mietin. Vihaan olla herkkä. Kaikki on tällä hetkellä murusina.
    Mietin huomista koulupäivää. Se ei houkuttele. Ei yhtään. Oon eksyksissä, eikä kukaan pysty auttamaan mua. Oon loukossa kotona, jossa mua ahdistaa niin paljon. Oon vaan niin yksin. Ja annan koko elämän kaatua mun päälle.

Heitän lasipulloja seinään. Paha olo tuntuu sisällä. Myrkyttää. Tunnen kipua, joka korventaa sisintä. Viimeisen pullon jälkeen jokin mun sisällä särkyy. Kyyneleet valuvat vuolaina poskiani pitkin. Eliel ottaa minut syliinsä. Rutistaa hellästi. Ei tarvita sanoja. Vain toisen vahvat kädet, jotka puristavat minua häntä vasten. Se saa minut tuntemaan itseni eläväksi sen kaiken mustuuden keskellä.
-Lähdetäänkö?
Nyökkään turtana. Itkeminen saa pään tuntumaan raskaalta. Sitä jomottaa. Tunnen miten Eliel irrottaa otteensa ja vetää minut perässään talosta pois. Ulos pimeään, jossa loistaa vain himmeästi katuvalojen lamput. Kuunsirppi heijastuu veteen tehden siihen hopeisen vanan, kuin sillan veden yli.

elämä kulkee joskus eri suuntaan

Ulkolyhdyssä oleva kynttilä oli palanut melkein loppuun. Lumihiutaleet olivat jäätyneet lasipinnalle jääkiteiksi. Tuuli kuljetti mukanaan vastasatanutta lunta. Oli joulukuun ensimmäinen päivä. Lumi oli tuonut mukanaan valon. Elinan pikkusisarukset olivat käyneet laskemassa jo pulkkamäessä. Elina oli katsellut niitä kateellisena. Hänelle talvi toi nykyään enää kiireen ja stressin. Viimeinen koeviikko olisi seuraavalla viikolla. Kaikki oli tuntunut raskaalta viimeisimmät kouluviikot. Elämä oli mennyt täysin ennalta-arvaamattomasti. 

Ensimmäisten liukkaiden tullessa oli isoveli Mikael ajanut auton metsään. Ei sille onneksi ollut käynyt pahemmin, mutta tilanne oli pysäyttänyt koko perheen elämän vähäksi aikaa. Elise nosti viimeiset puunkalikat kantotelineeseen ja lähti sitten kävelemään kotitaloa kohti. Lapsuudenkoti, jossa oli kerrytetty paljon rikkaita ja ei niin rikkaita muistoja. Nyt siitä talosta oli tullut hetkeksi turvapaikka sen synkän maailman keskellä. 

     Ikkunasta näkyi Lillin kasvot. Elina vilkutti ja avasi sitten ulko-oven. Hän jätti sekalaisen kenkävuoren keskelle omat kenkänsä ja vei sitten puut saunan eteiseen. 

Äiti teki keittiössä pitsaa. Aatu ja Sampo kinastelivat kumpi saisi raastaa juustoa pitsojen päälle. Elina katseli heitä hymyillen ja iski silmää äidille. Hän nousi portaat yläkertaan ja istui tutulle kuluneelle sohvalle ison ikkunan eteen. Siinä hän oli nuorempana monet illat istunut ja ihastellut pimeässä yksinään tähtiä. Haaveillut joskus, että vieressä olisi toinen. Voisi viltin alle käpertyä ja pitää toista kädestä kiinni. Mutta hän oli joutunut hylkäämään ne haaveet. Oli pitänyt alkaa keskittyä omaan jaksamiseen. 

Syksy uudella paikkakunnalla oli alkanut mukavasti. Koulun lähellä oli ollut mukavan kokoinen kuntosali, jossa oli tullut vietettyä aikaa. Treenit olivat menneet kuitenkin yli. Hän oli unohtanut elää. Päivät olivat olleet vain koulua ja treeniä. Oma henkinen jaksaminen oli jäänyt sivummalle. Ei ollut ollut aikaa jäädä murehtimaan ja ajattelemaan. Oli pitänyt treenata ja pitää tarkoista suunnitelmista kiinni. Sitten kesken kiireisimpien treeniviikkojen oli lääkäri määrännyt liikuntakiellon. Jaloissa oli ollut rasitevammoja. Niiden kanssa ei ollut pelleilemistä. Oli siinä ollut muutakin. Oman paikan löytämistä uudessa koulussa uusien ihmisten ympäröimänä. 

Mikael istui Elinan viereen. 

-Haaveilemassako taas?

Elina pudisti päätään. Mikael oli jaksanut ymmärtää häntä pienestä asti. Oli ollut vierellä ja tukenut. Ehkä kaksosten välillä oli aina tietynlainen side. 

-Onko kaikki hyvin? Äänestä kuulsi huoli. 

-Ei tässä mitään. Kunhan mietin. Ollut aika odottomaton syksy.

-Niin. Sullahan tuli se liikuntakielto. Mitä sää oot ite ajatellu siitä?

-Ihan hyvä kai se oli loppujen lopuksi. Saanut aikaa ajatella ja tajunnut, että on elämässä paljon muitakin asioita mistä saa iloa. 

-Niinkuin vaikka pikkuset. Jotenki niin mukava nähä miten ne osaa ottaa ilon irti kaikesta. Tuolla ne nytkin mielissään tekee äitin kanssa pitsaa. Muistatko, kun me oltiin ihan samanlaisia? Koko ajan jokapaikassa vouhottamassa. Oli siinä äidillä ja isällä työtä pitää meidät edes jonkinlaisessa kurissa.

-Mm.. Miten sulla on mennyt viime aikoina? Ei oo pitkään aikaan suakaan näkynyt kotona.

-Ei kait sitä mitään ihmeempiä. Koulu kulkee hyvin ja hiihtolomalla ollaan lähössä kavereitten kanssa Brasiliaan. 

Tumma taivas ja tähdet. Hiljainen humina pimeän metsän keskellä. Kynttilän lepattava valo. Suu kääntynyt hymyyn. Tarvittiinko päivään enää muuta.