fiiliksissä

Elän. Oon tällä hetkellä jotenkin erityisen onnellinen kaikesta.

Keväästä. Siitä, kun ulkona on valoisaa pitkälle iltaan. Kun taivaalla lentää joutsenia ja pihapuissa näkyy muuttolintuja. Kun nurmikko alkaa näkyä pitkän talven jälkeen ja koivuissa on silmuja.

Oon fiiliksissä kesästä. Alan vasta pikkuhiljaa sisäistämään sen, etten vietä sitä suomessa, vaan Pohjois-Amerikassa. Maassa, jossa en ole koskaan käynyt. Musta on jotenkin siistiä päästä puhumaan englantia ja siisti yrittää selviytyä yksin uuden kulttuurin ja uusien ihmisten kanssa. 

Päiväkodilla päivät alkaa vähitä ja mahtua pian kahden käden sormiin. Oon nauttinut siitä kaikesta. Lapsista, niiden hymystä ja naurusta. Kun oon saanut elää niiden ympärillä ja oppinut niin paljon kaikkea. Mä en oo koskaan kotona saanut sillä tavalla hoitaa pikkusisaruksia, kun oon ollut itsekin silloin vielä niin nuori. Siinä ehkä suurin syy, miksi oon niin paljon tykännyt.

Ne hetket, kun joku on hymyillyt mun tekemälle piirustukselle tai halunnut syliin. Hetket, kun joku lapsi on sanonut jotain hyvää. Ykskin suloinen poika toivotti hyvää naistenpäivää silloin joskus. Hetket, kun joku lapsi haluaa mun lukevan sille kirjaa tai pyytää mua leikkimään sen kanssa. Kun mua pyytetään nukkarissa viereen istumaan ja silittämään selkää. Kun joku toivottaa ovelta hyvät viikonloput tai hymyilee huometessaan mun tulevan töihin. Ne ensimmäiset kerrat, kun lapset muisti mun nimen.

Hymyilyttää tää päivä. Käytiin nuorisovaltuuston kanssa Oulussa. Ajoin toista autoa ja oli ihanan rento tunnelma, vaikkei toisiamme erityisen hyvin tunnettukaan. Käytiin pakohuoneella, missä yhteishenki vaan kasvoi, ja fiiliksissä yritettiin selviytyä ja etsiä vihjeitä. Pakohuoneen jälkeen käytiin syömässä paikassa Kauppuri 5. Oli älyttömän hyvää ruokaa.

Paluumatkalla fiilisteltiin vielä reissua ja olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. 

Hymyilen sulle ja elämälle! 

elän, tietämättä elänkö enää huomiseen

Lakastuneet, ruusun terälehdet.
Rikoin lasimaljakon.
Saadakseni hetken, ilman tuskaa.
Sisällä olevia paholaisia.
Kuiskaamassa korvaani.
Sä et riitä.


Tyhjässä salissa.
Peilikuva.
Murtunut minä.
En tiedä, missä olen.
Eksyksissä kai?
Pitääkö kukaan enää kädestäni kiinni,
kuljettaako tien yli turvaan.


Rakastan.
Murtuneella sydämelläni.
Avaan ympärilläni olevia kahleita,
odottaen uutta huomista,
auringon laskiessa taustalla.


Auringonkukkapellolla.
Selän alla kostea multa.
Ylläni tähtitaivas ja kuu.
Selässäni arvet menneisyydestä,
joita koitan piilottaa paitani alle.
Varjoissa, valolta suojassa.
Elän, tietämättä elänkö enää huomiseen.


Ympärilläni muuri,
jonka heikoilla käsilläni kokosin.
Nostin suojakseni sanoja.
Vedin ylleni roolin.
Vetäydyin huoneeseeni, katseilta piiloon.
Epäilin, onko onnea edes olemassa.


Vuodatin suolaisia kyyneleitä.
Laattalattialla.
Palelsi.
Olin hiljaa, niin kuin aina.
Askeleet johtivat väärälle tielle.
Tielle, joka meinasi loppua lyhyeen.
Tyhjyyteen.
Pakotin itseni kääntymään.
Olit enkeli, joka tarttui mekkoni helmastani kiinni.
Enkeli, joka lupasi -vielä tulee hyviä päiviä.
Uskoin.
Uskon yhä edelleen.

ystävyys

Oon miettinyt viime aikoina paljon ystävien merkitystä.

Mä oon ollut aina haaveilija, ja ajatuksia tulee joskus liiankin paljon. Ennen rippikoulua mietin paljon sitä, että miks mulla ei ollut yhtään hyvää ystävää. Vapaa-ajalla olin aina kotona yksin omassa huoneessa. Pakenin omaa elämää kirjoihin. Ihmisten elämään, joita ei edes ollut olemassa.

     

Rippikoulussa tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja ymmärsin miten tärkeää ystävyys on. Onneksi mä oon saanut ystäviä, jotka ovat auttaneet vaikeina hetkinä.

Ystäviä, jotka eivät ole jättäneet yksin.

Ystäviä, jotka pysyivät vierellä silloinkin, kun elämä tuntui pysähtyvän.

Niiden ystävien ansiosta olen tässä. Kaksinkerroin vahvempana kuin ennen.

Oikea ystävyys on jotain, mitä ei voi oikeastaan edes sanoin selittää.

Tosiystävyyden tunnistaa siitä, että ystävä ei mitätöi ongelmiasi, kertomalla pelkästään omista ongelmistaan. Se ei jakele sun pyytämättä omia neuvojaan, vaan koittaa ennen kaikkea ymmärtää. Tosiystävä kuuntelee, sekä auttaa mahdollisuuksien mukaan hädän hetkellä.

Mun mielestä aito ystävyyssuhde perustuu ystävyyden osoittamiseen, eikä niinkään vastaanottamiseen. Kerrottu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu. Ystävien kanssa voi nauraa, itkeä ja jutella luottamuksellisesti. Sisarukselle tai vanhemmille ei välttämättä voi kertoa sitä mitä ystävälle.

Jos jokin vaikea asia pitää selvittää, ystävä kykenee antamaan siitä myös rehellistä palautetta loukkaamatta. Ystävyyteen kuuluu aina luottamusta, aitoa myötätuntoa, sekä empatiaa, joka erottaa ystävyyden tavallisesta kaveruudesta.

Hyvässä ystävyyssuhteessa pitää antaa tilaa olla oma itsensä, virheineen ja heikkouksineen. On myös annettava toiselle mahdollisuus näyttää tunteitaan, ilman pelkoa siitä että toinen tuomitsee tehdyistä virheistä.

Ystävyyden nimissä tehdään niin hyvää kuin pahaakin. Ystävyys kestää ja ystävä jaksaa. Pahimmillaan joku voi käyttää sitä määrättömästi hyväksi.

Yksi rakas ystävä sanoi joskus, että oikeat ystävät pysyvät rinnalla aina. Siitä lauseesta on muodostunut yksi tärkeimmistä elämänohjeista.

nine things about me

En koe, että oon erityisherkkä, mutta mulla on kuitenkin piirteitä siihen suuntaan. Kokosin tähän joitakin. Mä näen nää positiivisessa valossa ja oon oikeestaan onnellinen, että mä koen nää hyvänä juttuna just mulle.

Oon empaattinen ja rakastan syvällisiä keskusteluja. Ensimmäiseksi ajattelen yleensä muita ja mietin, mitä voisin tehdä, jotta parantaisin tilannetta. Ristiriitatilanteissa syyllistän helposti itteä ja mietin mitä tein väärin. Mua tylsistyttää aika nopeasti, jos keskustelussa ei ole sisältöä. Oon myös tosi kiinnostunut ihmisten ajatuksista ja mun haaveammattina on ollut jo pitkään sosionomi tai psykologi. 

Aistin helposti muiden ihmisten energiat. Koen, että mulla on hyvä ihmistuntemus ja tunnistan heti kireän ilmapiirin. Reagoin ympäristöön tosi herkästi ja kuormitun tavallista enemmän, jos sosiaalinen tilanne on esimerkiksi hyvin pinnallinen. Muiden ihmisten mielialat vaikuttaa helposti myös mun omaan. Mietin ja murehdin herkästi toisten murheita vähän liikaakin. Se vie hirveästi energiaa ja lisää valtavasti stressin määrää.

Kaipaan paljon omaa tilaa. Viihdyn hyvin yksin ja musta on siksikin siisti lentää yksin Pohjois-Amerikkaan kesällä. Tykkään myös tehdä juttuja yksin ja se on tosi epämiellyttävää, jos joku tarkkailee mun suoritusta tai työskentelyä. Väsyn ihmisten seurassa olemisesta, vaikka rakastan sitä ihan valtavasti, ja tykkään jos ympärillä on paljon ihmisiä.

Nautin kaikenlaisesta kauneudesta. Tykkään valokuvaamisesta ja huomaan helposti kauniita yksityiskohtia esim luonnossa. Rakastan myös osoittaa pienten asioiden merkityksen muille.

Olen herkkä monille arjen tavallisille jutuille. En siedä vauvan itkua, tietynlaisia villapaitoja, jotka kutittaa tai pistelee.

Mulla on vilkas mielikuvitus. Oon luova ja osaan esim maalata, piirtää ja kirjoittaa omasta mielestä ihan kohtuu hyvin.

Kun mä innostun jostakin, oon tosi intohimoinen ja määrätietoinen sitä kohtaan. Mutta en jaksa panostaa asioihin, joita kohtaan mulla ei ole kiinnostusta, esim tietyt kouluaineet.

Rakastan rutiineja, mutta ne saa mut myös ahdistumaan. Tarvitsen esimerkiksi säännöllisen uni- ja ruokarytmin, sillä ärsyynnyn, kun mulla on nälkä tai mua väsyttää.

Uppoudun musiikkiin ja kirjoihin tosi vahvasti. Nautin erityisesti kappaleista, missä soitetaan sellolla ja kirjoista, joissa on mukaansa tempaava juoni.

kun mä en jaksanut

Siivouspäivä. Ahdistus. Ylitsepääsemätön väsymys. 

Raahaudun koulun jälkeen kotiin. Raskas reppu painaa hartioita. Olin hakenut kirjastosta luettavaa viikonlopuksi. Jotain, että voisin paeta omia ajatuksia ja elämää edes hetkellisesti. Olen väsynyt.Väsyneempi mitä jaksan muistaa.

Tuttu koivurivi. Rivitalot. Askeleet kuljettavat risteykseen. Mä en jaksa. Oon niin poikki. Haluaisin vaan nukkua tän kaiken väsymyksen pois. Nukkua ja unohtaa. En jaksa kipeitä ajatuksia. En jaksa sitä yksinäisyyden tunnetta koulussa, kun istun tyhjällä käytävällä käpertyneenä kaappia vasten. En jaksa sitä, kun välitunnilla pitää laskeutua portaat alas ja sulkeutua vessakoppiin, jossa annan pidäteltyjen kyynelten tulla. Kun kuulen ihmisten puhuvan ja lopettavan heti, kun mä avaan oven. Kun kävelen pitkin koulunkäytäviä ja tunnen miten ihmisten katseet seuraavat selässä. Kun kaverin reppua on heitelty ja vihko on revittynä lattialla.

Ovi on raskas. Yhtä raskas kuin mun ajatukset. Potkin kengät lattialle. Tekee mieli huutaa ääneen, mutta pysyn hiljaa ja sulkeudun. Oma huone tuntuu vankilalta. En uskalla itkeä edes siellä. Kuka tahansa voi aukaista oven ja nähdä. 

Kuuntelen imurin ääntä. Painaudun peiton alle ja suljen silmät. Väsyttää, mutta uni ei tule. Kuulen askelten lähestyvän käytävällä. Kuulen hämärästi jonkun koputtavan oveen. Raottavan sitä hiljaa. Tunnen katseen, joka siirtyy sänkyyn ja nukkuvilta näyttäviin kasvoihin. Sitten ovi painetaan kiinni ja askelten ääni vaimenee. Huokaisen helpotuksesta ja hengitän. Vedän raikasta ilmaa sisään. Pienen hetken verran tuntuu, että maailmassa on jotain hyvää. Vain pienen hetken. Sitten ajatukset tulevat taas ja koen parhaimmaksi nukahtaa.

Uni on katkonainen. Herään nälän tunteeseen, mutta suljen silmät ja yritän nukahtaa uudelleen. Nousen, kun talo on hiljainen, eikä imurin ääntä enää kuulu. Keittiössä syön ruisleipää ilman voita. Tuntuu liian raskaalta aukaista jääkaapin ovi ja voidella.

Painun takaisin sänkyyn. Hampaat jäävät pesemättä. Ei ole voimia. 

Luen kirjoja aamu neljään ja valvon. Uni ei enää tule. Aamulla auringon säteiden heijastuessa sälekaihtimien välistä, nousen ja pakotan itseni ylös. 

Syön leipää, pakkaan repun ja kävelen kouluun. Tunneilla yritän sinnitellä olemalla hereillä, mutta silmät painuvat jatkuvasti kiinni. Opettajan puhe menee täysin ohi. Kello soi. Laskeudun portaat alas naulakoille ja menen muiden mukana ulos. Oon ihan loppu. Haluaisin vaan nukahtaa. Itkettää. Missään ei oo hyvä olla. Ahdistaa. On paha olla. Tää on mulle normaalia. Tavallisempaa, kuin se, että hymyilyttäis. En mä kyllä edes muista milloin oon viimeksi hymyillyt. En jaksa. Sitäkään. Oon niin feikki, ku vaan voi olla. Sanon kavereille, että ois mukava nähdä ja sitten kun se ois mahdollista, mä livistän ja keksin tekosyitä, miksen vois. Miks mun elämän pitää olla tämmöstä? Jossain vaiheessa mä palan loppuun. Onko sitten enää mitään?

Pintaraapaisu mun elämästä muutama vuosi taaksepäin. 

elän

Pelkään.

Haluaisin olla rehellinen ja kertoa asioita, mutta mitä enemmän kerron, sitä enemmän ahistaa. Ja sitä vahvemmaksi tulee se tunne, että lopulta jään vain yksin.

Kukaan ei kysy, onko maailma musta epäoikeudenmukainen.

Hukassa. Voiko ees olla enempää hukassa. Itkettää. Kukaan ei pysty auttamaan. En osaa edes itse auttaa itteeni. 


Tuntuu, ettei nuo ole mun ajatuksia, ja silti ne on.
Välillä ahdistaa kaikki. Välillä oon niin onnellinen ja iloinen. Kaikista ihaninta on kuitenkin se, etten mä ole enää sumussa, pohjalla.

Elämässä on paljon hyvää ja kaunista, mutta monesti ne asiat jäävät muiden pimentoon. Unohtuvat.

-Me eletään vain kerran. Otetaan siitä kaikki ilo irti.

Mä haluaisin osata löytää jotain positiivista niinä huonoinakin päivinä. Että voisin sanoa mun elämässä kaiken olevan hyvin. Että mä olen kiitollinen, kaikesta.

Terveys. Välillä puhuttelee, miten joidenkin ihmisten terveys on hetkessä pettänyt. Osa on käynyt lähellä kuolemaakin. Mä valitan, että jalkaan sattuu, ja silti sillä samalla hetkellä mulla on oikeasti kaikki hyvin.

Pystyn juoksemaan lujaa. Unohtamaan fyysisellä tavalla henkisen. Juoksen ja olen vain. Ilman kipua. Ilman raskaita ajatuksia, jotka varjostavat elämää.

Elän ja hengitän.