kun mä en jaksanut

Siivouspäivä. Ahdistus. Ylitsepääsemätön väsymys. 

Raahaudun koulun jälkeen kotiin. Raskas reppu painaa hartioita. Olin hakenut kirjastosta luettavaa viikonlopuksi. Jotain, että voisin paeta omia ajatuksia ja elämää edes hetkellisesti. Olen väsynyt.Väsyneempi mitä jaksan muistaa.

Tuttu koivurivi. Rivitalot. Askeleet kuljettavat risteykseen. Mä en jaksa. Oon niin poikki. Haluaisin vaan nukkua tän kaiken väsymyksen pois. Nukkua ja unohtaa. En jaksa kipeitä ajatuksia. En jaksa sitä yksinäisyyden tunnetta koulussa, kun istun tyhjällä käytävällä käpertyneenä kaappia vasten. En jaksa sitä, kun välitunnilla pitää laskeutua portaat alas ja sulkeutua vessakoppiin, jossa annan pidäteltyjen kyynelten tulla. Kun kuulen ihmisten puhuvan ja lopettavan heti, kun mä avaan oven. Kun kävelen pitkin koulunkäytäviä ja tunnen miten ihmisten katseet seuraavat selässä. Kun kaverin reppua on heitelty ja vihko on revittynä lattialla.

Ovi on raskas. Yhtä raskas kuin mun ajatukset. Potkin kengät lattialle. Tekee mieli huutaa ääneen, mutta pysyn hiljaa ja sulkeudun. Oma huone tuntuu vankilalta. En uskalla itkeä edes siellä. Kuka tahansa voi aukaista oven ja nähdä. 

Kuuntelen imurin ääntä. Painaudun peiton alle ja suljen silmät. Väsyttää, mutta uni ei tule. Kuulen askelten lähestyvän käytävällä. Kuulen hämärästi jonkun koputtavan oveen. Raottavan sitä hiljaa. Tunnen katseen, joka siirtyy sänkyyn ja nukkuvilta näyttäviin kasvoihin. Sitten ovi painetaan kiinni ja askelten ääni vaimenee. Huokaisen helpotuksesta ja hengitän. Vedän raikasta ilmaa sisään. Pienen hetken verran tuntuu, että maailmassa on jotain hyvää. Vain pienen hetken. Sitten ajatukset tulevat taas ja koen parhaimmaksi nukahtaa.

Uni on katkonainen. Herään nälän tunteeseen, mutta suljen silmät ja yritän nukahtaa uudelleen. Nousen, kun talo on hiljainen, eikä imurin ääntä enää kuulu. Keittiössä syön ruisleipää ilman voita. Tuntuu liian raskaalta aukaista jääkaapin ovi ja voidella.

Painun takaisin sänkyyn. Hampaat jäävät pesemättä. Ei ole voimia. 

Luen kirjoja aamu neljään ja valvon. Uni ei enää tule. Aamulla auringon säteiden heijastuessa sälekaihtimien välistä, nousen ja pakotan itseni ylös. 

Syön leipää, pakkaan repun ja kävelen kouluun. Tunneilla yritän sinnitellä olemalla hereillä, mutta silmät painuvat jatkuvasti kiinni. Opettajan puhe menee täysin ohi. Kello soi. Laskeudun portaat alas naulakoille ja menen muiden mukana ulos. Oon ihan loppu. Haluaisin vaan nukahtaa. Itkettää. Missään ei oo hyvä olla. Ahdistaa. On paha olla. Tää on mulle normaalia. Tavallisempaa, kuin se, että hymyilyttäis. En mä kyllä edes muista milloin oon viimeksi hymyillyt. En jaksa. Sitäkään. Oon niin feikki, ku vaan voi olla. Sanon kavereille, että ois mukava nähdä ja sitten kun se ois mahdollista, mä livistän ja keksin tekosyitä, miksen vois. Miks mun elämän pitää olla tämmöstä? Jossain vaiheessa mä palan loppuun. Onko sitten enää mitään?

Pintaraapaisu mun elämästä muutama vuosi taaksepäin.