maanantai 30. huhtikuuta 2018

kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt

Ilmassa tuoksui kesä. Uitin varpaita vedessä ja käännyin katsomaan sua. Istuit mun vieressä laiturilla silmät kiinni. Ehkä sä haaveilit jostain tai sitten sä vain kuuntelit hiljaisuudessa kantautuvia luonnon ääniä. Näytit onnelliselta. Piirsin sen näyn mun ajatuksissa, että mä muistaisin sen vanhana keinutuolissa istuessakin. Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt. Kun aika alkais tuntua vielä tärkeämmältä. Kun arvostais joka ikistä hetkeä, jona sais hengittää ilmaa keuhkoihin. 

Olin ajatellut sua paljon. Edellisestä kesästä asti. Olit ollut se tyttö, joka oli tullut itsevarman oloisena mun luo. Sanonut -Moi. Mä oon Fanni. Kuka sä oot?
-Julius, mä olin vastannut hämilläni. 
Olit saanut sun hymyllä mun vatsan heittämään kuperkeikkaa ja mun jalat tuntumaan raskailta, että oli ollut vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. 

Arvostin sitä, että joku uskalsi olla täysin oma itsensä. Että joku tuollainen kuin sinä, välitti ympärillä olevista ihmisistä ja eläimistä niin paljon. Sä et sietänyt kiusaamista, etkä ihmisten ajattelemattomuutta.

Oli sietämätöntä elää näin. Niin lähellä susta, mutta silti niin kaukana. Sä et kuulunut mulle. Sun sydän sykki jollekkin toiselle. En ollut halunnut tietää, kuka se joku oli. Ei mun tarvinnut. Pelkkä tieto jonkun olemassaolosta oli riittänyt saamaan aikaan mun sydämessä vihlovia pistoksia. Mustasukkaisuus. Sitäkö se oli.

Pyysit mua kertomaan mun kesän suunnitelmista. En mä ollut jaksanut ajatella kovin pitkälle. Ei ollut huvittanut miettiä kesää ilman sua. Yksinkö mä lähtisin kajakilla kiertämään järveä ja nukkuisin teltassa yöt sääskien inistessä taustalla. Mun mielestä siinä ei ollut mitään hauskaa.

Sä olit aikonut lentää Islantiin jollekkin kielikurssille. Ehkä se joku tulisi sinne myös. Tukahdutin mun mielikuvat teistä istumassa käsikädessä keinussa tai vilttiin kääriytyneinä takan edessä. Kaikki tuntui ihan mielettömän pahalta. Pääsisinkö susta ikinä yli.

Jätkät oli sanoneet mulle, että kyllä elämä aina jatkuisi ja kohtaisin uusia ihmisiä. Ettei mun pitäisi lakata elämästä, koska sillä tekisin vain hallaa itselleni. Ehkä se oli niin. En vain kyennyt ajattelemaan ketään muuta ihmistä mun vierelle. En ketään.

Nousit ylös ja katselit viimeisen kerran järven vastarannalle. Auringon himmeä hehku kuvastui tyyneen veden pintaan. Rutistin sut halaukseen. Tunsin sun sydämen sykkeen mun ihoa vasten. Haistoin piparmintun ja vastaleikatun nurmikon. Sitten mä viimein päästin sut irti.

-Näkemiin Julius.
-Pidä itsestäsi huolta, sanoin ja katselin sun etääntyvää siluettia. Tunsin jotakin painavaa putoavan mun harteille. Jotain kosteaa valuvan silmäkulmasta.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

entä jos olisi olemassa vaihtoehto numero 2

Oon väsynyt.
Elämään.

Anteeksi
etten tänään jaksanut
olla aito minä.
Että tuskin jaksoin hymyillä
kyynelieni takaa.
Että teki mieleni vain nukkua kaikkien huolieni ohitse.
Että sanoin -mä en jaksa enää.

• • •

Kuulin kurkien saapuvan.
Se teki oloni jotenkin kevyemmäksi.
Kesä tulee vielä.
Niin äiti sanoi minulle, kun kysyin sitä kerran.

En jaksa syödä.
En jaksa nähdä ihmisiä.
En jaksa ajatella.

Pelkään sinua.
Tunteita.
Niitä muistoja.
Jatketaanko me tällä kertaa matkaa eri suuntiin.

Entä jos
sittenkin
olisi olemassa
vaihtoehto numero 2.

• • •

Pyöritän samaa ajatusta
uudelleen ja uudelleen.
Ehkä en löytänyt reittiä,
miten kaiken olisi saanut jatkumaan.

Tänään.
Huomenna.
Ylihuomenna.
Pitäisi hyppyyttää lapsia sylissä.
Antaa luovuuden valua joka ikisestä raosta.
Olla se aikuisen turva ja tuki.

Vastahan mä vasta opin edes pitämään lapsista.

Nämä lapset ovat mulle vieraita.
Yksi niistä saa mut kuitenkin melkein liikuttumaan,
kun se juoksee kädet levällään mun luo ja haluaa halata.

Ehkä se on se voima,
minkä avulla raahaudun töihin vielä monena harmaana aamuna, kun tekisi mieli vain jäädä nukkumaan lämpimän peiton alle.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

sun juttu

Älä anna yhdenkään ihmisen sanoa, millainen sun pitäis olla tai mitä sun pitäis tehdä sun elämällä. Tee just niinku sä haluat. Sä et tarvi kenenkään hyväksyntää sun valinnoille.

Päätä, mihin haluat tähdätä ja tavoittele sitä. Pienillä stepeillä eteenpäin. Uskalla asettaa tavoitteet myös korkealle, jos sun kunnianhimo ja intohimo sitä asiaa kohtaan on suuri.

Älä luovuta, vaikka eteen tulis epäonnistumisia ja tuntuis siltä, ettet sä ikinä pysty johonkin. Yleensä löytyy joku muu tie, mitä kautta sä voit saavuttaa samoja asioita.

Oo ylpeä itsestäsi. Sun, jos kenen, pitäis olla se tyyppi joka hihkuu riemusta tai hyppii ilosta, ku joku asia menee nappiin, sä saat opiskelupaikan jne.

Oo avoin uusille ideoille. Läheisiltä saa paljon hyviä vinkkejä ja neuvoja. Niitä kannattaa hyödyntää, jos ne vaan yhtään kolahtaa.

Älä ujostele haluta jotain, joka tuntuis muitten mielestä pähkähullulta idealta. Se jos joku voi olla se, mitä sun kuuluis kokeilla ja tehdä. Ehkä sieltä löytyy se jokin, mikä on just se sun juttu.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

valoisampaa

Aika on mennyt käsittämättömän nopeesti. Vasta muutin ja jännitin kouluun menemistä. Kaikki oli uutta. Uusi kämppä, kämppäkaveri, koulu, luokkakaverit ja opettajat. Arki muuttui ja elämä siinä sivussa.

Vuoteen on mahtunut monia kyyneleitä ja pettymyksen tunteita. Väsymystä ja epäonnistumisia. Oon kulkenut pohjalta ylös ja taas alas. Onnellisuus on ollut välillä käden ulottumattomissa.

Kuitenkin kaikkien näiden tunteiden ja hetkien seassa on ollut onnenhippuja, koskettavia keskusteluja ystävien kanssa. Välittämistä. Ripaus rakkauttakin.

Haluan omistaa tän kirjoituksen oikeastaan mun kämppikselle. Hyvästeltiin tuossa muutama tunti sitten, enkä tiedä milloin seuraavan kerran nähdään.


Oon istunut päivän koulussa. Stressannut elämästä ja omasta jaksamisesta. Oon ollut turhautunut. Poljen vesisateessa kämpälle. Radio on päällä ja sä tiskaat astioita vihellellen samalla.

Tuun onnelliseksi sun onnellisuudesta. Näyttää, että sulla on kaikki hyvin. Elämä on jees. Tekee mieli yhtyä sun hymyyn, vaikka just muutama hetki sitten olin ollut maailman turhautunein ja oli tehnyt vaan mieli käpertyä viltin alle ja vaan maata siellä loppupäivä.

Illalla jutellaan mun huoneessa syvällisiä. Molempia itkettää. On hyvä olla. Just siinä. Just sillä hetkellä. Vahvana meidän ympärillä luottamus toiseen.

Aamulla oon niin väsynyt, että harkitsen lintsaamista koulusta. Sovitaan, et alkavan viikonlopun kunniaksi tehdään jotain kivaa yhdessä. Käydään lopulta kävelyllä ja tehdään ruuaksi pitsaa.

Illalla halaat mua, kun kyyneleet virtaa vuolaina mun poskille. Oon rikki. Oot siinä ja kuiskaat, että kaikki on hyvin. Ettei oo mitään hätää.

Yritän nukkua, mutta mua alkaa ahdistaa. Raahaan patjan sun huoneeseen ja nukahdan, kun mun päässä pyörivät ajatukset antaa tilaa unille.

Ollaan puistossa. Otan susta kuvia. Hymyilet. Maailman kauneinta hymyä. Tajuan, miten onnellinen oon siitä, että ollaan ystäviä. Oot tullut niin tärkeäksi. Tuntuu, ettei sitä osaa useinkaan sanoa. Yritän näyttää sitä pienillä teoilla. Jonain päivänä petaan sun sängyn, toisena taas tiskaan sunkin astiat. Tekee mieli tehdä jotain hyvää. Saada sut onnelliseksi.

Hyvästelen sut. Haikea fiilis täyttää mielen. Kuuntelen opistolevyä ja mietin, miten mahtava vuosi sekin oli. Silloin me nähtiin ekaa kertaa ja tutustuttiin. Ollaan kerrytetty paljon muistoja sen jälkeen. Ajattelen, että tämä ei ole meidän ystävyyden loppu vaan alku. Nyt me jatketaan eteenpäin siitä, mihin tän vuoden jälkeen jäätiin. Tulevaisuus näyttää valoisalta. Valoisammalta kuin aiemmin.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

viimeisen kerran

Polkaisen pyörän jalustan alas.
Viha saa mut heikoksi.
Olemaan sellainen minä,
jollainen en haluaisi olla.

En rikkinäinen.
Korjaamattomista palasista koottu.

• • •

Jos uskoisin tulevaisuuden tuovan jotain hyvää,
antaisin elämän viedä mukanaan.
Kuljettaa ne kivikkoisimmatkin kadut
kannatellen mua yhä pystyssä,
vaikka kompuroisin kuinka moneen kiveen tahansa.

• • •

En usko valheitasi.
Väität kiven kovaan olevasi oikeassa.
Jos olisit, seisoisit myös sanojesi takana,
etkä jättäisi sanomatta
olevasi niin kyllästynyt minuun,
suolaisiin kyyneleihini
ja paperitolloihin vessan roskakorissa.

Sen sijaan sanot rakastavasi minua
katsomatta lainkaan ihmistä,
jonka vierellä lupasit seisoa
myrskytuultenkin riepotellessa.

• • •

Vedän henkeä.
Tänään näkisin sinut
viimeisen kerran.

On tullut aika
jättää hyvästit,
kokeilla omia siipiä elämässä.

Olisipa ihmeitä olemassa,
kun niihin uskoisi tarpeeksi.
Ainakin tänään,
että saisimme edes päivän lisää
olla me
vielä kerran.

Sen sijaan suljet silmäsi,
etkä koskaan näe lapsesi ensimmäistä hymyä
tai kasvavia hampaita.

Pidän kiinni unelmastamme
olla äiti ja isä.
Opetan lapsemme rakastamaan isäänsä,
joka uhrasi kaikkensa hänen eteensä
olemalla vain olemassa
sen pienen hetken verran.

Rakas.
Kaipaan sinua niin,
etten tiedä selviänkö.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

on okei olla vähän hukassa

Mietin ja mietin. Minne elämä kuljettaa? Mikä on määränpää?

Hullua sanoa ääneen, etten oikeasti taaskaan tiedä, missä mä olen ensi syksynä. Ovet on avoinna, mutta päätös pitäisi osata tehdä. 

Mulla on kohta vuosi lähihoitajan opintoja takana. Oon tykännyt ja ollut innostunut. Sitten motivaation kadotus ja masennus koulua kohtaan. En saa enää irti mistään. Tuntuu, ettei ole tarpeeksi haastetta eikä mielenkiintoa.

Oon harkinnut paikkakunnan vaihtamista, alan vaihtamista, oppisopimusta, au pairiksi lähtemistä. Monta rautaa on tulessa, mutten tiedä mihin tarttua.

Välillä ahdistaa enemmän kuin jaksaisi edes uskoa. Ahdistaa olla hukassa. Taas. Ahdistaa olla se, joka ei tiedä, mikä on se oma juttu. Ahdistaa ajatus, että hukkaisin taas vuoden sillä, että vaihtaisin alaa ja valmistuminen ammattiin viivästyisi.

Kaipaan neuvoja. Voi kun joku osaisi kertoa, mitä mun pitäisi tehdä. Olispa elämä niin helppoa. Mutta ei. Kukaan ei tiedä. Kukaan muu kuin minä. Pelottaa olla se, joka päättää tulevaisuudestani. Ehkä en osaa päättää oikein. Ehkä teen elämäni suurimman virheen. Mitä mä sitten teen?

Näitä oon funtsinu viime aikoina, eikä loppua näy. Tajusin kuitenkin tänään erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että kyllä elämä aina kuitenkin kantaa. Olen saanut viettää ihanan vuoden täällä. Tutustunut uusiin ihmisiin. Saanut kokea mahtavia muistoja. Ei tää vuosi oo ollut pelkästään huono kokemus. Ja nyt kun oikein mietin, niin en vaihtaisi tätä vuotta mistään hinnasta. Yritän olla kiitollinen kaikesta. Kaikesta mitä sain. Ja tästä elämästä. Ystävistä. Omasta terveydestä. Ehkä asiat ei olekaan niin huonosti kuin mä ajattelen.

On ihan hyvä olla tässä. Okei olla vähän hukassa.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

ja turva enkelin tuo

Sade rummuttaa auton kattoa vasten. Hämäryys laskeutuu telttakansan ylle. Asuntovaunujen pitkät rivit puikkelehtivat pellosta toiseen. Jossain kaukana kaveriporukka nauraa. Toiset pesevät käsiä jäisen veden alla. Laskevat montako tuntia on aamuun. Yön viimeiset kulkijat katoavat aukiolta ja jättävät jälkeensä vain aution teltan ja tallautuneen heinikon. 

Aamulla miesääni laulaa kauniista aamuauringosta. Ihmiset vaeltelevat vessalle. Vanhemmat kantavat ämpäreissä aamupuuroa silmistään unihiekkaa pois hieroville lapsille. Aurinko kohoaa telttojen ylle. Valaisee usvan pisarat. 

Keskipäivän tienoilla laulu kantautuu kaiuttimista. Toistaa sanomaa matkamiehestä, joka halajaa kotiin taivaaseen. Nuoriso kampeaa ylös teltoista. Jonot suihkulle kiemurtelevat lätäköiden välistä. Traktori levittää teille uutta haketta, jonka tuoksu sekoittuu ympärillä oleviin hajuihin.

Lipputangot ammottavat tyhjyyttään. Auringon säteet hetken heijastavat juhliportin raoista. Laulajien soinnut punoutuvat kertomaan kiitoksesta. Hiljalleen yö saapuu peittäen kaiken jälleen pimeään. Kuitenkin kaiken keskellä turva.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

sadetta paossa #2

Auringon säteet herättivät mut. Olin pyörinyt yöllä ennen kuin olin viimein saanut unen päästä kiinni. En heti muistanut, mikä oli pitänyt mut hereillä niinkin myöhään. Se poika, joka oli seissyt kadulla. En ollut tunnistanut sitä. Ei paikallinen, oli mun ensimmäinen ajatus.

Äiti huhuili mua keittiöön aamupalalle. Se oli leiponut muutamaa päivää aiemmin sämpylöitä, joita se oli nyt lämmittänyt mikrossa mua varten. Harjasin nopeasti kiharalle kähertyneet hiukseni ja lampsin portaat alakertaan. Nappasin korista sämpylät, laitoin päälle juustoa ja leikkasin vielä kurkkua. Aamupala maistui sanottaisiinko, täydelliseltä. Hörpin vielä lopuksi muumimukista mummin tekemää marjamehua. Aina yhtä hyvää. Mehusta tuli aina mieleen kesäiset yökyläreissut mummin luo. Se asui maalla ja kasvatti lampaita. En oikeastaan tiennyt oliko sillä enää lampaita. En ollut hetkeen käynyt siellä. Mulla ei ollut mitään hajua miksi.

Tytöt odottivat mua ulkokatoksen luona koulun edessä. Vakkaripaikka. Olimme tainneet odottaa siinä toisiamme jo yläasteen alusta saakka, kun olimme ensimmäistä kertaa astuneet yhdessä muhkeista pariovista sisään sokkeloisen tuntoiseen rakennukseen. Silloin olin pelännyt eksyväni. Nyt ajatus tuntui naurettavalta. Olisin osannut liikkua paikasta toiseen vaikka silmät kiinni. Lintsaaminen tunneilta oli antanut aikaa käydä läpi koulun oudoimmat ja ehkä vastenmielisetkin paikat. Olimme kolunneet läpi koulun niin sanotut salakäytävät ja kellarin jättimäiset putkistot, jotka johtivat lähimpiin rakennuksiin. Ei ollut houkuttanut mennä kovin pitkälle, kun olin huomannut vikisevät hiiret ja jättimäisen rotan, joka oli rapistellut jätekasaa jostain vuosikymmenien takaa.

Hietanen oli myöhässä. Viimein, mun jo harkittua lintsaamista, se saapui vanavedessään joku, jonka kasvoja en heti nähnyt. Istuin taakse pulpettiin, johon oli piirrelty rivoja kuvioita. Hietanen hymyili. Viittasi vieressään seisovaa poikaa istumaan ja käski esitellä itsensä. Katsoin poikaa uudelleen ja musta tuntui, että hengittäminen katkesi hetkeksi. 

-Jeremias. Muutin tänne vasta pari päivää sitten Hesasta. Harrastan valokuvaamista ja tykkään kaikista salaperäisistä jutuista kuten vampyyreistä ja ihmissusista.

Katsoin Jeremiasta jähmettyneenä paikalleni. Hän vilkaisi minua ja vinkkasi silmää. Käänsin katseeni pois ja keskityin tuijottamaan kirkkovenettä, joka hehkui punaisena pulpetin kannessa. Jostain kumman syystä mulla tuli mieleen veri ja mua alkoi kuvottamaan.

Kolahdus ja joku istui mun viereiseen pulpettiin. En kääntynyt katsomaan, tiesin sen olevan Jeremias. Mun pitäisi keksiä hänelle uusi lempinimi. Jeremias ei jotenkin sopinut. Se kuulosti liian tavanomaiselta. Ehkä Jerry. Siinä oli jo jotain särmää, joka huokui tuosta oudosta pojasta. En tiennyt, tekikö sen musta paksu neulepaita, joka ei todellakaan paljastanut mitään. Oli erikoista, että joku pukeutui noin keskellä kuumaa helteistä päivää.

-Moi. Kuka sä oot?
Käännyin. Jerry katsoi mua. Se hymyili jotenkin ilottomasti. Katse oli surumielinen. 
-Lyydia, vastasin ja palautin katseen matikantehtävään, jonka luvut vain sumenivat mun silmissä.
-Lyydia. Kiva nimi, se sanoi hiljaa.
Sen jälkeen se ei enää sanonut mitään, enkä mäkään avannut keskustelua uudelleen.

Koulun päätyttyä istuin ulkoportaille ja kaivoin kännykän esiin takataskusta. 
-Haluatko sä kyydin kotiin?
Jeremias oli seisahtunut portaiden yläpäähän. 
-Kyydin? Mun tietääkseni sä oot alaikäinen etkä siten saa ajaa tai varsinkaan ottaa muita kyytiin.
-No se taas ei tarkoita sitä, ettenkö voisi ajaa jotain muuta menopeliä kuin autoa. Ja mistä sä sitä paitsi tiedät, vaikka mä olisin jäänyt pariin otteeseen luokalle.
-Ja mikäs tämä ajoneuvo sitten on? kysyin ja jäin odottamaan vastausta.
Se osoitti kädellään parkkipaikan suuntaan ja näin siellä kiiltävän mustan kevytmoottoripyörän.
-Tahdotko? se kysyi odottava ilme kasvoillaan.
-Ilmoitan vaan eka äidille, ettei se huolestu, miks en oo kysymässä siltä kyytiä.

Jeremias ojensi mulle kypärän ja mä istuin sen taakse ja puristin varovaisesti kädet sen ympärille. Se kaasutti ja pyörä lähti liikkeelle. Ilmavirta kuljetti mun hiukset taakse ja annoin mun kasvojen nauttia kylmästä tuulesta. Pyörä kallistui mutkassa. Pelästyin niin, että mun oli pakko takertua Jeremiakseen tiukemmin. Toivottavasti se ei pahastuisi.

Kotipihan tullessa näkyviin, se hiljensi ja pysäytti moottoripyörän kujan päähän. Se nosti kypärän päästään ja auttoi mut pyörän selästä pois. Mä katselin sen sulavia liikkeitä ja yritin kiinnittää katseeni sen silmiin, joiden väristä en ollut vielä saanut selkoa.

Katseemme kohtasivat sekunnin sadasosan. Sitten laskin katseeni ja näin lätäköstä siihen heijastuneet kasvoni. 
-Lyydia?
-Niin?
-Me kai nähdään taas huomenna? se kysyi ja kuulin sen äänessä toivoa.
-Joo, mä sanoin ja katsoin sitä uudestaan.
Jerry otti askeleen mua kohti. Tunsin, miten perhoset lehahtivat lentoon jossain vatsan pohjalla. Se otti hellästi mun kädestä kiinni ja veti mut lähemmäksi itseään.
-Mä oon halunnut tehdä näin siitä asti, kun mä näin sut ensimmäistä kertaa.
Sitten se painoi hellästi viileät mintulta maistuvat huulensa mun huulille ja joku mun sisällä räjähti. Mä irrottauduin nopeasti ja työsin sen kauemmaksi. Jerryn silmät näyttivät sameilta. Se katsoi mua hetken, kokosi sitten itsensä ja katosi pyöränsä kanssa illan pimeyteen.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

se ei riitä

Turha yrittää yrittää.
Eihän se kuitenkaan riitä
minulle.
Aina täytyy olla enemmän.
Osata paremmin.
Jaksaa vielä kerran.

Lepään hetken
-ajattelen.
Tunnen riittämättömyyttä:
tekemättömistä asioista,
viikosta ilman liikuntaa,
tyhjästä huoneesta ilman naurua.

Vain valuneet kyyneleet.
Värjänneet tyynyliinan.

• • •

Oon.
Niin.
Loppu.

• • •

Snäpin tiimalasit.
En taaskaan jaksanut.
Niitä tyhjän tuntoisia sanoja
kertomaan,
etten halua streakin katkeavan.

Kaipaan maailmaa
ilman älypuhelimia
ja liiallista stressaamista.

• • •

Jos joku näkisi.
Katsoisi syvälle silmiin.
Huomaisi,
miten rikki olen,
ja rakastaisi vielä senkin jälkeen,
olisin melkein lottovoittaja.