kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt

Ilmassa tuoksui kesä. Uitin varpaita vedessä ja käännyin katsomaan sua. Istuit mun vieressä laiturilla silmät kiinni. Ehkä sä haaveilit jostain tai sitten sä vain kuuntelit hiljaisuudessa kantautuvia luonnon ääniä. Näytit onnelliselta. Piirsin sen näyn mun ajatuksissa, että mä muistaisin sen vanhana keinutuolissa istuessakin. Kun elämän rajallisuus ois häilyvämpää kuin nyt. Kun aika alkais tuntua vielä tärkeämmältä. Kun arvostais joka ikistä hetkeä, jona sais hengittää ilmaa keuhkoihin. 

Olin ajatellut sua paljon. Edellisestä kesästä asti. Olit ollut se tyttö, joka oli tullut itsevarman oloisena mun luo. Sanonut -Moi. Mä oon Fanni. Kuka sä oot?

-Julius, mä olin vastannut hämilläni. 

Olit saanut sun hymyllä mun vatsan heittämään kuperkeikkaa ja mun jalat tuntumaan raskailta, että oli ollut vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. 

Arvostin sitä, että joku uskalsi olla täysin oma itsensä. Että joku tuollainen kuin sinä, välitti ympärillä olevista ihmisistä ja eläimistä niin paljon. Sä et sietänyt kiusaamista, etkä ihmisten ajattelemattomuutta.

Oli sietämätöntä elää näin. Niin lähellä susta, mutta silti niin kaukana. Sä et kuulunut mulle. Sun sydän sykki jollekkin toiselle. En ollut halunnut tietää, kuka se joku oli. Ei mun tarvinnut. Pelkkä tieto jonkun olemassaolosta oli riittänyt saamaan aikaan mun sydämessä vihlovia pistoksia. Mustasukkaisuus. Sitäkö se oli.

Pyysit mua kertomaan mun kesän suunnitelmista. En mä ollut jaksanut ajatella kovin pitkälle. Ei ollut huvittanut miettiä kesää ilman sua. Yksinkö mä lähtisin kajakilla kiertämään järveä ja nukkuisin teltassa yöt sääskien inistessä taustalla. Mun mielestä siinä ei ollut mitään hauskaa.

Sä olit aikonut lentää Islantiin jollekkin kielikurssille. Ehkä se joku tulisi sinne myös. Tukahdutin mun mielikuvat teistä istumassa käsikädessä keinussa tai vilttiin kääriytyneinä takan edessä. Kaikki tuntui ihan mielettömän pahalta. Pääsisinkö susta ikinä yli.

Jätkät oli sanoneet mulle, että kyllä elämä aina jatkuisi ja kohtaisin uusia ihmisiä. Ettei mun pitäisi lakata elämästä, koska sillä tekisin vain hallaa itselleni. Ehkä se oli niin. En vain kyennyt ajattelemaan ketään muuta ihmistä mun vierelle. En ketään.

Nousit ylös ja katselit viimeisen kerran järven vastarannalle. Auringon himmeä hehku kuvastui tyyneen veden pintaan. Rutistin sut halaukseen. Tunsin sun sydämen sykkeen mun ihoa vasten. Haistoin piparmintun ja vastaleikatun nurmikon. Sitten mä viimein päästin sut irti.

-Näkemiin Julius.

-Pidä itsestäsi huolta, sanoin ja katselin sun etääntyvää siluettia. Tunsin jotakin painavaa putoavan mun harteille. Jotain kosteaa valuvan silmäkulmasta.