entä jos olisi olemassa vaihtoehto numero 2

Oon väsynyt.
Elämään.

Anteeksi
etten tänään jaksanut
olla aito minä.
Että tuskin jaksoin hymyillä
kyynelieni takaa.
Että teki mieleni vain nukkua kaikkien huolieni ohitse.
Että sanoin -mä en jaksa enää.

• • •

Kuulin kurkien saapuvan.
Se teki oloni jotenkin kevyemmäksi.
Kesä tulee vielä.
Niin äiti sanoi minulle, kun kysyin sitä kerran.

En jaksa syödä.
En jaksa nähdä ihmisiä.
En jaksa ajatella.

Pelkään sinua.
Tunteita.
Niitä muistoja.
Jatketaanko me tällä kertaa matkaa eri suuntiin.

Entä jos
sittenkin
olisi olemassa
vaihtoehto numero 2.

• • •

Pyöritän samaa ajatusta
uudelleen ja uudelleen.
Ehkä en löytänyt reittiä,
miten kaiken olisi saanut jatkumaan.

Tänään.
Huomenna.
Ylihuomenna.
Pitäisi hyppyyttää lapsia sylissä.
Antaa luovuuden valua joka ikisestä raosta.
Olla se aikuisen turva ja tuki.

Vastahan mä vasta opin edes pitämään lapsista.

Nämä lapset ovat mulle vieraita.
Yksi niistä saa mut kuitenkin melkein liikuttumaan,
kun se juoksee kädet levällään mun luo ja haluaa halata.

Ehkä se on se voima,
minkä avulla raahaudun töihin vielä monena harmaana aamuna, kun tekisi mieli vain jäädä nukkumaan lämpimän peiton alle.