musta taivas

Se sama tunne tulee mussa esiin. Se, kun mut koulukiusattuna jätettiin yksin. Kun läheisimmät ystävät sano, ettei niillä enää olis aikaa mulle. Tai että mä olin itsesäälinen. Ihmiset kaikkoaa mun ympäriltä nyt, kun tarvisin niitä mun vierelle kaikista eniten.

Itkettää vähän väliä. Paha olo tulee joka ikinen yö. Tekis mieli oksentaa. Huimaa. Poden matkapahoinvointia ensimmäisiä kertoja vuosiin. Olo on yksinäinen. Ja petetty. Ja voimaton. Tekis mieli huutaa, kuinka pahalta tää kaikki tuntuu. Mutta kukaan ei nää mua. Eikä kuule, miten mun sisällä sydämeen muodostuneet juovat muuttuu sirpaleiksi.

Kuin olisin suolla, joka upottaa. Ja mä vajoan sinne pikkuhiljaa. Mä en näe loistavia tähtiä. Vain mustan taivaan. Kaikki on mustaa. Maisema, mieli ja vaatteet. Ahdistaa ihan hulluna. Ehkä mä en selviä. Entä jos mä romahdan. Miks tämä kaikki, kun elämä oli niin hyvää ja hyvin. Mä oon vaan pieni eksyksissä oleva lapsi, joka ei löydä ulos pimeästä metsästä, ja jonka suuri ja pelottava susi syö.

Oispa olkapää, johon nojata. Joku joka kertois, että kuolemassa on myös jotain kaunista. Ja että tää ei oo lopullista. Ja että mä selviän. 

vähän valoa elämään

Se ajaa mut pimeään nurkkaan. Pitää otteessaan. Sanoo, ettei se oo päästämässä irti milloinkaan. Mun täytyy vaan kestää loputtomiin. Mutta entä jos mä en enää jaksa. Mitä jos huomenna kaikelta menee tarkoitus. Onko mulla edes oikeutta elää, ku mä oon niin paha. 

Bongasin juuri puhjenneet leskenlehdet kerrostalon seinänvierustalta. Hymyilin. Keväällä jaksoin taas elää. Kuorin mustat, liian isot villapaidat mun päältä pois ja avasin pölyttyneet ikkunaverhot ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen. Tuijottelin vain parvekkeilla auringonlaskusta nauttivia ihmisiä, joiden nauru kaikui pihamaan poikki mun korviin asti. 

Mun mielessä oli myllertänyt jo pitkään. Ajatukset oli sinkoillu sinne ja tänne. Taivas oli ollut musta. Tähdet olivat olleet kadoksissa jo pitkään. Olin katsellut tummaa taivasta. Miettinyt, miten uppoaisin sinne. Hukkuisin. Olin leikitellyt sillä ajatuksella. Pyörittänyt sitä vimmatusti niin että lopulta kaikki oli ollut yhtä sekamelskaa. Sen saman mielikuvan olin maalannut puhtaanvalkoiselle pohjalle. Maalannut kerros kerrokselta. Hukuttanut vaaalean värin mustaan. Elämä oli ollut mustavalkoista. Kuin kaikkea olisi katsellut filtterin läpi.

Siinä mä nyt kuitenkin olin. Pyllistelin vihertyvällä nurmikolla ja poimin käteeni kimpun leskenlehtiä, jotka laittaisin maljakkoon ikkunalaudalle. Vähän valoa elämään. Terapeutti oli sanonut, että vähän oli hyvä. Ja se riitti. Kaiken ei tarvinnut muuttua kerralla. Aika parantaisi haavat. Valo lisääntyisi viikkojen edetessä. Olisi hyvä vain hengittää puhdasta ilmaa sisään ja uskaltaa maalata tulevaisuutta eteenpäin. Pitkästä aikaa näin siellä toivoa. Kaikki oli ihan hyvin. Eikä ihan hyvin tarkoittanut tällä kertaa sitä, etten mä selviäisi huomiseen.



teksti on fiktiivinen

joskus tähdissä hänet kohtaan

valaisi hehkuna, valona taivaan
lupasi -vielä hän vierelles jää.
kuiski lohtua, lämpöä sieluille maan
toi toivoa välkehtivää.

mutta pimeys saapuu satamaan
valon, toivon se hämärtää.
tuo viestiä kävellen vastaan.
-viimeisen kerran hän hengähtää.

lähti kuulaana, kauniina harmaapää
joskus tähdissä hänet kohtaan.
nyt ylhäällä kuolemaa tervehtää,
kotiin taivaan parhaillaan matkaa.


ukin muistolle 💛

kuka oikein olet

olen luullut, etten kykene enää hengittämään.
sanani ovat olleet pelkkää tuhkaa.
haluan riisua ympärilläsi olevan haarniskan
ja näyttää maailmalle sinut,
jotta voisit kertoa kuka oikein olet.

sillä ilman meitä ei ole minua.
on vain kasa sekavia ajatuksia.
ja se kaikkein vahvin.
-haluan kuolla.

lähelläsi ollessani perhoset nousevat lentoon.
sadepisarat kimaltelevat sateenkaaren väreissä.
ja minä uskon haaveiden toteutumiseen.
kahteen ihmiseen hiekkarannalla,
jotka eivät tarvitse elämäänsä muuta.
sillä siinä heidän keskellään
onni on ja pysyy.

kohotin siipeni kohti aurinkoa

kuiskaavat -sinä olet paha
itken purppuranpunaisia kyyneliä,
joilla värjään kiharani
annatko vielä kerran anteeksi,
että loukkasin sinua
että luulin, etten osaisi rakastaa

valo, joka piti kiinni elämässä
hiipuu sisältäni pois
joka käski uskoa ja toivoa
ja rakastaa
aina kuolemaan saakka

mutta rakkaudesta en osannut pitää kiinni
se piti kiinni minusta
vaikka pyristelin lentoon
kohotin siipeni kohti aurinkoa
lauloin sinut uneen hyvästellessäni

enkä olisi ikinä uskonut niiden olevan jäähyväiset

lähellä sinua #5

Riittämättömyyden tunne oli läsnä päivittäin. Tuukka oli yksin sairaalassa. Minä kaukana ja poissa. Näin öisin painajaisia, joista heräsin paniikinomaisin tuntein. Kaikki oli sekavaa. Mä ja mun mieli, jossa myllersi. Eikä kukaan ollut kertomassa tai näyttämässä oikeaa suuntaa. Haahuilin vain kaupungin kaduilla puoliksi juotu lattemuki kädessäni ja mietin elämää kaikkine syy ja seuraussuhteineen. Tuukka oli liian väsynyt lähettelemään viestejä. Soittelin puhelun tai pari aina kun töiden ohessa kykenin. Tuukan ääni kuulosti aina iloiselta, mutta uskoin, että se tsemppasi vain niiden puheluiden takia. Että mä en olisi turhaan huolissaan. Mutta sekään ei auttanut. Mä huolehdin siitä koko ajan ja kaikkialla.

Viimein työputki alkoi hellittää ja sain taas ostettua liput Ouluun. Nukuin melkein koko junamatkan kertyneitä univelkoja pois ja pohdin tutuksi tulleita fraaseja, kuten -ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Usko tuntui hataralta. Yritin kurottaa sitä kohti kuin olisin koittanut pyydystää auringonsäteitä, mutta en saanut siitä kiinni. Joinakin iltoina se toi kuitenkin sen ainoan lohdun, jota en muualta saanut. Levollisuuden tunteen, että kykenin nukkumaan.

Ostin Tuukalle levyn suklaata. Tiesin, että se arvostaisi sitä enemmän kuin kukkia, joita kaikki muut sen vierailijat toivat aina tullessaan. Oli käsittämätöntä, että olin hyvin lyhyessä ajassa oppinut tuntemaan Tuukan melkein läpikotaisin. Ehkä se oli asia, joka piti meistä kiinni. Ohuen ohut säie, joka muodostui ajatuksista ja tunteista, joita ei tarvinnut useinkaan sanoittaa ääneen. Riitti, että vain oli läsnä. Ja että toinen oli lähellä.

-Sie tulit, oli Tuukan reaktio siihen, kun avasin tutuksi tulleen huoneen numero kahdeksan oven. 

-Jep. Tässä mä taas olen.

Hymyilytti, vaikka kävin samaan aikaan sisälläni suurta taistelua itseni kanssa.

Pysy kasassa. Älä vain itke. Ole rohkea.

Tuukka halusi pitää mua kädestä kiinni. Sen ote oli heikentynyt. Iho oli ohentunut ja posket olivat lommoilla. Se näytti kalpealta.

-Onko ne hoidot tehonneet yhtään? kysyin huolestuneena.

-Ei mulle enää tehdä niitä. Se on ohi nyt.

Tuukan ääni värisi. Sitä pelotti varmasti vielä enemmän kuin mua. Näin sen silmien kostuneen.

-Onko ne.. Onko ne antanu mitään..

-Muutama viikko.

Enempää sanoja ei tarvittu. Kumpikin hahmotti todellisuuden. Raja oli häilyvä. Mun olisi tehnyt mieli oksentaa. Paha olo iski syvältä. Puristin vain Tuukan kättä rystyset valkoisina ja kohtasin sen katseen, josta oli hävinnyt toiveikkuus. Enää ei ollut mitään hävittävää. 

-Mä hankin töistä vapaata. Ihan varmasti ne antaa mulle jotain sairaslomaa, jos mä selitän tän tilanteen.

-Maria älä. Mie pärjään kyllä.

Tuukka yritti näyttää vahvalta. Ja kyllähän mä tiesin, että kaiken aikaa sen sisällä eli pelko. Enkä mä voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos mä nyt hylkäisin sen ja jättäisin sen kaiken keskelle yksin.

-Mä en oikeesti välitä, vaikka multa lähtis työt alta. Niin sama ku voi vaan olla. Sä oot paljon tärkeämpi. 

Tuukka yritti vielä kääntää mun pään, mutta pitkän keskustelun jälkeen se näytti huokaisevan helpotuksesta, kun sanoin, etten mä lähtisi minnekään.

Seuraavat päivät mä istuin Tuukan vierellä ja me keskusteltiin kaikesta muusta paitsi Tuukan sairaudesta. Mun tulevaisuudesta, kaverisuhteista, matkustelusta ja jopa joulusta.

-Jos sie voisit syödä ihan mitä vaan niin mitä se olis? Tuukka kysyi keskustelun lomassa.

-Hmm. Ehkä mummon kalakeittoa. 

-Arvaa mitä mie söisin?

-Ikean lihapullia?

-Ei vaan joulukinkkua.

Nauratti. Kaikista maailman ruuista.

-Ehkä mun pitää salakuljettaa sulle kokonainen joulukinkku. Sähän voit piilottaa sen vaikka peiton alle. Ei kukaan huomais mitään.

-Mihin mie sen sitten pistäisin, kun pitää lähteä suihkuun?

-Paidan sisään?

Nyt Tuukkaakin nauratti. Pian nauru muuttui kuitenkin yskänpuuskiksi, jotka eivät hellittäneet. Hätäännyin täysin, mutta tajusin sentään painaa hätänappia ja kutsua hoitajat paikalle.

-Piip. Piip. Piip.

Sydämen syke oli hidastunut. Käyrät eivät enää kulkeneet tasaisesti. Katselin, miten joku hoitajista pisti ruiskulla letkuihin lääkettä. Tuukka kouristeli ja kakoi. Syljen mukana tuli verta. Minä seisoin avuttomana ja lamaantuneena paikoilleni. Lähetin hätähuudon mielessäni jonnekin pilviin. Ehkä joku kuulisi sen. Tai sitten ei. Tuukan katse hakeutui silmiini. Ehkä hän yritti pitää itsensä kiinni täällä ja tässä hetkessä. Muodostin huulillani sanat -mä rakastan sua. Ja annoin kyynelten viimein tulla. Sitten Tuukan kouristelu loppui yhtä äkillisesti kuin oli alkanut. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Piippaava ääni oli lakannut. 

-Exitus 18:37.

Joku hoitajista halasi mua. Nojasin hänen olkapäätään vasten ja annoin kaiken piilotellun surun vyöryä ylitseni. 

Miten mä pärjään täällä. Tuukka mulla on niin ikävä sua. Nyt mä olen ihan yksin.

Mutta vaikka kipu oli läsnä, sisälläni levisi ihmeellinen rauha ihan kuin joku olisi yrittänyt kertoa, että Tuukalla oli kaikki hyvin. Ja että mä en olisi yksin.

Aurinko laskee.

Jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa.

Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas.

Ja varjoisat veet.

Niin varjoisat veet.

lähellä sinua #4

Tuukka näytti nukkuvan. Katselin lasin takaa, miten levolliselta se näytti. Siinä se oli. Ihminen, jonka olin tavannut kerran. Mutta joka oli jättänyt sydämeeni ikuisen jäljen. Ja joka oli halunnut minut tänne. Kaikista maailman ihmisistä. Minut. En meinannut uskoa sitä. 

Hain kanttiinin automaatista kahvia ja istuin hetkeksi alas katselemaan ympärilläni liihottavia sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Ihmisiä, jotka pelastivat toisten henkiä. Olin lapsesta saakka haaveillut olevani yksi heistä. Haaveillut siihen saakka, kunnes minulle oli kerrottu, ettei minusta olisi siihen. Vakavat allergiat olivat estäneet tarkat suunnitelmani ja pistäneet minut miettimään koko elämäni ja unelmani uudelleen läpi. Jostakin oli pitänyt luopua. Minulla se oli ollut unelmani lastenlääkärinä toimimisesta.

Hoitaja laski kaiteen alas ja siirsi pöytätason sängyn viereen. 

-Sano vain, jos tarviset jotain.

Nyökkäsin ja väläytin kiitollisen hymyn hänen peräänsä. 

Peiton alla makaava hahmo näytti hauraalta. 

-Tuukka mä en tiedä kuuletko sä mua, mutta sä pyysit mua tänne ja tässä mä nyt olen. Tulin Kuopiosta junalla heti kun mä vain pääsin. Mä luulin, että sä olit kadonnut kartalta, kun susta ei kuulunut mitään, eikä kukaan ollut nähnyt sua. Ja mä olin huolissaan. Musta on outoa ajatella, että me ei tunneta oikeasti, koska musta tavallaan tuntuu siltä niin kuin me oltais tunnettu aina. Sinä ja minä. Aika hassua vai mitä.

Jotakin kosteaa putosi paidankaulukselle. 

Tunsin käden hipaisevan omaani.

-Maria. Älä itke. Mie olen tässä.

Tuukka oli avannut silmänsä ja katsoi mua akvamariinin värisillä silmillään. Se riipaisi mun sydäntä. 

-Mie halusin sut tänne.. Koska musta tuntu, että sie olisit ainoa, joka ymmärtäis. Ja mie välitän susta.

-Mutta onhan sulla äiti ja isä. Ja sun tyttöystävä.

-Äiti ja isä on ulkomailla. En halua huolestuttaa niitä. 

-No entä Mira?

-Ei me seurustella. Se on vaan lapsuuden ystävä, jonka tapasin pitkästä aikaa.

Tuukka hengitti raskaasti ja jatkoi -Voisitko sie mitenkään pyytää sen hoitajan. Musta tuntuu, että en pysty ite kertomaan.

Nousin. Tuntui, kuin jalat olisivat olleet spagettia. Ne eivät meinanneet kantaa. Huikkasin käytävässä olevan hoitajan luokseni, joka oli aiemmin ollut huoneessa.

-Jos voisit kertoa Marialle. Ihan kaiken. Ja alusta. Täysin rehellisesti.

Hoitaja pyysi mua istumaan. Ehkä se olisi kaiken kannalta parasta.

-Tuukalla on uusiutunut vatsasyöpä ja se on tehnyt laajasti etäpesäkkeitä, joita on myös aivoissa. Käytämme sytostaattihoitoja ja toivomme parasta, että Tuukka toipuu ja syöpä saadaan hoidettua pois. Takuita hoitojen toimivuudesta ei ole ennen kuin kokeillaan. 

-Ja jos ne eivät tehoa? kysyin lamaantuneena.

-Ei valitettavasti ole mitään tehtävissä.

Itku tuli jostain syvältä. Kyyneleet valuivat poskilleni jättäen jälkeensä punaiset railot. Tuukka tarttui mua kädestä kiinni. Piteli sitä hellästi ja silitti peukalollaan mun kämmentä.

-Ja sä kerrot tän mulle koska?

Hoitaja oli poistunut huoneesta ja sulki oven perässään.

-Mie välitän susta ihan todella. Ja mie toivon, että siekin välität. Tai sitten mie oon ihan väärässä sen yhden illan suhteen ja mun pitäis vaan jättää sut rauhaan.

-Ei kun.. mä.. vaan..

-Ei sun tarvi sanoa mitään. Riittää, et sie oot siinä. Millään muulla ei ole väliä.

Ja siinä me olimme. Toisillemme melkein täysin tuntemattomat, pidellen toisiamme kädestä kiinni. Ja jokin sanoi minulle, että niin kuuluikin olla. Ja kerrankin olin jonkin suhteen oikeassa.

lähellä sinua #3

Tihkusade vain yltyi voimakkaammaksi. Jalat tahdittivat hengityksen rytmiä niiden osuessa asfalttiin. Juokseminen vei ajatukset muualle. Pois asioista, joita en kyennyt hallitsemaan. Sitten tunsin piston kyljessäni kuin joku olisi pistänyt siihen puukolla ja pysähdyin paikalleni huohottamaan nojaten käsillä polviani vasten. Näin sateen läpi hahmon, joka seisoi sillankaidetta vasten. Huppu päässä. Jalassa tennarit. Ja jokin mun sisälläni sanoi, että jotain pahaa oli tapahtunut. En tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta juoksin koko matkan kotiin ja pysähdyin vasta ulko-ovelle etsimään taskussani olevaa avainnippua. Käteni vapisi avatessani ovea ja huomasin täriseväni.

Olin nukkunut rauhattomasti yön yli. Heräillyt hiljaisimpiinkin rasahduksiin. Tuijottanut kattoa sydämeni pamppaillessa rinnassani. Ja kalvava epävarmuuden tunne otti minut yhä enemmän valtaansa, enkä voinut tehdä muuta kuin laskea hitaasti kolmeen ja hengittää. Ja sitten puhelimen soitto vei silmistäni viimeisetkin väsymyksen rippeet.

-Maria.

Puhelimessa oli ensin hiljaista. Sitten nyyhkytysten seasta kuulin sen, mitä en olisi koskaan uskonut kuulevani. Lyyhistyin lattialle yhä pidellen puhelinta, josta kuului enää vain hiljainen tuuttaus. Paine sisälläni yltyi ja luulin kuolevani. 

-Tuukka, sain henkäistyä ja sitten kaikki pimeni silmieni edessä. 

Jokin kova painoi selkääni. Avasin silmät hämmentyneenä ja katselin kirkasta kattovalaisinta, joka oli suoraan yläpuolellani. Olin ollut hetken tajuttomana. Pudistelin päätäni. Eihän tämä voinut olla todellista. Ei tässä näin ollut pitänyt mennä. Hetki sitten olin vasta tutustunut Tuukkaan. Eikä sen matkan ollut pitänyt päättyä näin. Ei näin nopeasti.

-Sain sitten selville, miksi Tuukkaa ei ole näkynyt. Sen sisko soitti mulle ja kyseli sua. Tuukka on ollut sairaalassa osastolla jo kohta kuukauden. Tuukka oli toivonut näkevänsä sut. Sillä on tosi huono ennuste. Se varmaan kertoo itse sulle tarkemmin, jos sä menet tapaamaan sitä.

Niin Milja oli sanonut ennen kuin puhelu oli päättynyt. Ja mä vain seisoin paikoillani tajuamatta mistään mitään. Maailma ympärilläni pysähtyi. Lakkasi pyörimästä ympyrää.

Milja oli lähettänyt mulle viestillä tarkemmat tiedot Tuukan olinpaikasta. Olin ostanut liput seuraavan päivän junaan. Ainoaan, jota ei oltu buukattu vielä täyteen. Taivaanrannassa näkyvä aamuaurinko sai kyynelkanavani aukeamaan ja yritin pyyhkiä huomaamattomasti silmiäni paidanhihaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kerkesin miettiä kaikki kauhuskenaariot mielessäni läpi. Tuukkaa ei kyllä auttaisi se, et mä murehtisin jostain, mistä en vielä tiennyt mitään. Se sai mut hetkeksi rauhoittumaan ja katselemaan tiiviisti ikkunasta avautumaa maisemaa, joka kylpi auringonvalossa.

lähellä sinua #2

Elin muuttolaatikoiden keskellä kaksi viimeistä viikkoa. Pakkasin sitä mukaa kuin kerkesin. Tuukasta ei ollut kuulunut mitään. Toisaalta en ihmetellyt ollenkaan. Se ilta oli varmasti ollut vain hyväntahtoinen teko, jota voisi muistella, jos törmäisi joskus parin vuoden kuluttua kaupungilla. Yritin päästää irti omista mielikuvistani ja rauhoittaa kiihtyneitä sydämenlyöntejäni, kun kävelin lumen alta paljastuneilla kaduilla ja ohitin ihmisiä, jotka muistuttivat etäisesti Tuukkaa. Ruokahalu hävisi kuin seinään ja jouduin pakottamaan itseni juomaan iltaisin vähintään lasillisen smoothieta. Koko olemukseni riutui huomaamattani ja ymmärrys todellisuudesta palasi mieleeni vasta kun kämppäkaverini Milja huomautti siitä minulle tiskatessamme päivälliseltä jääneitä astioita.

-Ootko sä kipeänä?

-En. Mistä sä sellaista päättelit? kysyin yllättyneenä.

-Sä et syö nykyisin juuri mitään. Ja olet sä laihtunutkin. Oletko sä katsonut itseäs peilistä lainkaan vai missä sumuverhossa sä kuljet?

Kolautin lautasen altaan pohjalle ja pyyhkäisin kastuneet käteni housuihin. Menin eteisen peilin eteen ja irvistin peilikuvalle, joka näytti kaikelta muulta paitsi minulta. En ollut tunnistaa itseäni kuvasta.

-Olen mä ehkä vähän muuttunut, sanoin, kun palasin keittiöön.

Milja katseli mua aidosti huolestuneena. Mun olisi pitänyt olla kiitollinen siitä, että se huolehti, mutta jokin sisimmässäni sai minut kieltämään totuuden.

-Mutta se johtuu varmaan siitä, et mä olen alkanut juoksemaan. Ylimääräiset kilot karisee pois.

-Ei sulla ole mitään ylimääräisiä kiloja. Jos sulta putoaa vielä vähänkin painoa niin susta tulee ihan luuranko. Sä olet muutenkin niin laiha.

Milja oli korottanut ääntään ja huomatessaan sen itsekin, hän hiljeni.

-Hyväähän mä vaan tarkoitan, se sanoi vielä ja jatkoi tiskaamista.

Isä parkkeerasi pakettiauton pienen omakotitalon eteen. Autoin häntä purkamaan auton ja kantamaan painavat pahvilaatikot olohuoneeseen. Sitten keitin kahvia ja istuin isän kanssa pöydän ääreen ja katselin ikkunasta avautuvaa maisemaa. Kuopio oli kaunis kaupunki. Oli aina ollutkin. Sydämeni oli lapsesta saakka tiennyt, että joku päivä vielä palaisin jäädäkseni. Ja siinä minä nyt olin. Uudessa kodissani. Aloittamassa alusta. 

Halasin isää hyvästiksi ja vilkutin niin kauan, että auto hävisi näkyvistä. Sen jälkeen olin omillani.

-Mistähän sitä aloittaisi? huomasin puhelevani itselleni.

Aloittaisin vaikka kierroksesta naapuruston ympäri. Tavaroiden purkaminen ja kasaaminen ei houkutellut lainkaan. Olin hyvä välttelemään velvollisuuksia ja toimimaan intuition mukaan. Miljan sanoin -Elämään hetkessä.

Myöhemmin samana iltana makasin uudenkarhealla sohvallani ja selailin instagramia. Huomasin kiinnittäväni katseeni kuvaan iltakylästä, jonne oli mennyt paljon tuttuja kasvoja. Sitä yhtä ei kuitenkaan näkynyt. Tunsin oloni samaan aikaan pettyneeksi ja surulliseksi. Ehkä Tuukka kulki nykyään eri porukassa. Tai ehkäpä hän vietti laatuaikaa tyttöystävänsä kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto sai aikaan kateuden pistoksen sydämessäni. Mikä siinä oli, että en kyennyt olemaan ajattelematta häntä. Näin mielessäni kuvan kahdesta ihmisestä, jotka pitelivät toisiaan kädestä kiinni ja hymyilivät kameralle. Näky teki kipeää, mutta ajattelin, että oli parempi tuntea kipua kuin sydäntä raastavaa ikävän tunnetta, joka oli pesiytynyt sisälleni, eikä millään halunnut lähteä pois. Jostakin syystä mieleeni palasi se hetki, kun olin viettänyt viimeistä iltaa Oulussa läheisimpien ystävieni kanssa ja he olivat laulaneet minulle.

On laiva valmiina lähtöön 

se kaukomaille käy 

missä taivaalla illan tullen 

ei pohjan tähteä näy.

Kun nousee purjeet purren 

ja köydet irrotetaan 

käymme ystävä armas surren 

sua jäämme me kaipailemaan. 

Me tiedämme että sä lähdet 

vain koska muuta et voi 

ja me toivomme että nyt sulle 

pian taas laulu onnesta soi.

Me kanssasi riemuita saimme 

ja katsella maailmaa 

monta ihmettä näytit sä meille 

jotka nyt meitä lohduttaa saa.

Ja jollet sä luoksemme tulla 

vois milloinkaan uudestaan 

niin kuitenkin sydämissämme 

sua vain aina muistellaan.