kun ei ollut turvaa sydämellä #2

Pitsajono mutkitteli pöytien välissä. Elmeri ja Veeti keräsivät maasta puuhaketta ja tekivät siitä kasaa pitkälle puupenkille. Miten ne osasivatkin riemuita niin pienestä. Hymyilin niiden touhuille ja patistin niitä välillä liikkumaan eteenpäin jonon lyhentyessä edestämme. 

-Eikö tuo ole isä? Veeti hihkaisi yllättäen.

Pyörähdin ympäri, mutta en nähnyt isää missään.

-Tuolla, Elmeri osoitti kädellään takanani olevaa kaiutinta.

Isän ääni. Siellä se lauloi isossa teltassa. Muistin, miten lapsuudessa isä oli istunut sängynlaidalla ja laulanut hiljaisella äänellä iltalaulun. Oli ollut turvallista nukahtaa sen silittävän käden alla. 

Muutaman vuoden päästä perinne oli loppunut. Ehkä olin kasvanut liian isoksi. Tai sitten isän ajatuksiin ei ollut mahtunut muuta kuin työkuviot. Se oli tuntunut pahalta. Satuttanut enemmän kuin mikään muu.

Elämä oli ollut ristiriitaista. Olin kaivannut uskon tuomaa lämpöä ja turvaa, mutta samaan aikaan maailma oli houkutellut mukaansa. Eikä ollut mennyt kauaa, kun lapsuuden usko oli vaihtunut ajatuksiin, ettei taivaan Isää ollut olemassa. Se oli tuntunut samalta kuin joku olisi yrittänyt selittää, että keijuja oli olemassa. En uskonut taivaaseen, mutta sisimpään jäi pelko. 

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?

Olin tehnyt koko alkukesän töitä siivousfirmalla. Ajatellut, etten pitäisi lomaa ennen syksyä. Kuitenkin käydessäni kotona, äiti oli saanut mun mielen muuttumaan. Oli tullut puhetta suviseuroista. Nähdessäni Elmerin ja Veetin innostuksen, olin halunnut jotain samaa. Päätös oli tullut hetkessä. Olin soittanut heti seuraavana päivänä työnantajalleni ja kysynyt, olisiko mitenkään mahdollista saada kesäkuun viimeinen viikonloppu vapaaksi. Ja yllätyksekseni siihen oli suostuttu. 

Asunto-auto oli pakattu valmiiksi edellisenä päivänä ennen lähtöä. Elmeri ja Veeti olivat puoliksi pyytäneet, puoliksi vaatineet, että nukkuisin yön siellä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä matkaa oli taitettu muutamien pysähdyksien kanssa. Isä oli laittanut kesäseuraradion päälle, jota pojatkin olivat väliin hiljentyneet kuuntelemaan.

Paikanpäällä oli odottanut hymyilevät talkoolaiset, joiden apuna olimme äidin kanssa jakaneet muissa hommissa oleville ruokaa isoista soppatykeistä. 

Meidät oli useampaan kertaan toivotettu tervetulleiksi, mutta sisälläni tunne oli sanonut, etten ollut tervetullut. 

Sä olet susi lampaiden joukossa.

Kuitenkin istuessani viimeisenä iltana Elmerin ja Veetin kanssa syömässä pitsaa vihreistä pahvipakkauksista ja kuunnellessani vierestä kantautuvaa puheensorinaa, koin kuuluvani joukkoon. Ja niin kuin puhujakin oli puheessaan sanonut, jokainen oli tervetullut sellaisena kuin oli. Vaikkei uskoisi samalla tavalla. Tai uskoisi lainkaan. 

-Aava etkö sä kuule mitään?

Veeti tuijotti mua tuimasti silmiin. Sen viereen oli istahtanut poika, jonka olemuksessa oli jotain tuttua. Poika ojensi kätensä pöydän yli ja tervehti. 

-Kosken Lauri.

-Aava Laulajainen.

Mulla oli hämmentynyt olo tajutessani, että Lauri oli se vihreätakkinen poika, jonka viereen olin istunut teltassa. Joka oli hymyillyt. Minulle, tuntemattomalle. 

Äiti oli puhunut enkelistä, kun olin kertonut tapahtuneesta.

Pilvet peittivät auringon näkyvistä ja huomasin täriseväni kylmästä. Mutta sisälläni oli lämpöä, joka levisi koko kehooni. 

-Veli laittoi just viestiä, että lähdetään kohta ajelemaan kotiin, kun kuitenkin matkassa menee koko yö. Ylihuomenna kutsuu armeijan harmaat. Pidetäänhän yhteyttä. Eiköhän intistäkin voi välillä soitella. 

Hyvästelimme. Ja tunsin, miten pala kohosi kurkkuuni. Käteeni jäi vain pieni pala paperia, jossa oli numero. 

-Ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Muistan sua sitten siellä kaukana, oli Lauri sanonut ennen kuin oli kääntynyt lähteäkseen. 

Puristin lappua kädessäni kuin pelätäkseni, että tuuli tempaisisi sen mukaansa. Kaikki oli nyt minusta kiinni. Ja toivoin koko sydämestäni, että muistaisin sen hetken teltassa. Muistaisin sen hymyn ja lämmön. Ja uskaltaisin kirjoittaa puhelimeeni lapussa olevat numerot. 

kun ei ollut turvaa sydämellä #1

Heinäpelto oli tallautunut tuhansien ihmisten kenkien alla. Olin katsellut muutama päivä aiemmin vaunun ikkunasta pitkälle levittyvää näkymää. Auringon kultaiseksi värjäämää heinikkoa, johon oli tamppaantunut talkoolaisten kulkemat polut. Ja siinä samalla olin kuullut meren kohisevan ja kymmenien lokkien kirkuvan. 

Havahduin äidin tuloon. Hän jätti kuraantuneet kumisaappaat vaunun alle ja nosti höyryävän ämpärin pöydälle. 

-Ei ollut muuta kuin spagettia.

Tuuli oli tuivertanut äidin hiukset ja kasvoilla näkyi väsymys, mutta silti onnellisuus hehkui  hänen silmistään. Minun kaunis äitini, ajattelin katsellessani, miten hän tottuneesti nosti kaapista huojuvan pinon pahvimukeja ja asetteli ne sitten eteeni. 

-Mihin ne Veeti ja Elmeri kerkesi livahtaa?

-Aikoivat käydä mummoa tervehtimässä. Käynkö huikkaamassa niille, että tulevat syömään?

-Eiköhän ne kohta sieltä tule. Ne niin isoon ääneen sitä nälkääkin valitteli. Aletaan me nyt vaan syömään. 

Sadepisarat juoksivat lasia pitkin. Taivas tummeni hiljalleen. Kaiuttimet olivat lakanneet toistamasta teltasta kantautuvaa laulua, joka oli tänä kesänä koskettanut erityisen syvästi. Sisimmässä kasvoi huoli ja epävarmuus. Olo oli ollut yksinäinen ja hieman pettynytkin. Ei ollut tullut lapsuuden riemua ja sisimpää täyttävää kiitollisuutta. Vain askarruttavia kysymyksiä, joihin ei tuntunut olevan vastauksia. 

Mitä mä täällä oikeastaan edes teen. 

Mieli olisi halunnut itkeä, mutta keho ei antanut periksi. Puristin peittoa tiukemmin ympärilleni ja keskityin sateen hiljaiseen rummutukseen.

Pujahdin oviaukosta teltan perälle ja hain katseellani tyhjää istumapaikkaa. Istuisinko nuiden kahden mummon väliin. Entä tuo seurusteleva pari penkin päässä. Vai kehtaisinko istua tuon vihreätakkisen pojan viereen, joka kuunteli puhetta silmät kiinni. Hivuttauduin ihmisten välistä penkille, jossa oli juuri tilaa minulle. Poika avasi silmänsä. Nyökkäsi ja näytti hymyilevän. Hymyilikö se oikeasti minulle. Ehkä se oli vain hymyillyt puhujan sanoille. 

Tuntui, etten saanut tekstistä otetta, vaikka kuinka yritin. En hahmottanut lapsuudessa kuultuja termejä, enkä ymmärtänyt, miksi edessäni istuva vanhempi mies pyyhki kyyneleitä silmistään. 

Ehkä mun sisällä asuu enää pahuus. En taida kuulua enää joukkoon. Olenhan niin kaus kulkenut. Tehnyt, mitä olen halunnut. 

Olihan isä ja äitikin katsoneet jotakin tekemisiäni pahalla. Olin vieraantunut turvallisen joukon keskeltä. Eksynyt. Hukkunut. Jos vieressäni istuva poika oli matkalla taivaaseen, ei minua sinne huolittaisi. Ei näillä taakoilla ja kantamuksilla. 

Sanat soljuivat ohi. Olisi tehnyt mieli nousta penkistä ja jättää ihmismeri taakseni. 

Missä minun paikkani on, jos ei enää täällä.

Ihmiset ristivät kätensä rukoukseen. Sen vielä muistin rippikoulusta. Siellä sitä oli luettu ääneen uudelleen ja uudelleen. Niin kauan, että oli osattu ulkoa. 

Sitten kuulutettiin laulu. Se taisi olla niitä uusia. Äiti oli puhunut jotakin laulujen uudistuksesta. Siinä ihmisjoukossa oli kyllä ihmeellinen voima, kun tuhannet ihmiset yhtyivät laulamaan. Ei sitä voinut kokea missään muualla.

-Jäikö sulla mietityttämään joku asia, mistä puhuja puhui? 

Vihreätakkinen poika oli kääntynyt minua kohti. Se oli huomannut erilaisuuteni. Näkikö sen nuin helposti läpi.

-En mä oikeastaan ymmärtänyt mitään, vaikka pitäisi kai minun jotain muistaa, kun lapsena olen täällä kulkenut.

Olo oli avuton ja paljas. Nyt poika sanoisi, miten mun olisi turha edes yrittää ymmärtää. Mun aika oli mennyt ohi. En olisi enää tervetullut.

-Yksinkertaisimmillaan tässä uskossa on kyse siitä, että haluaa olla uskomassa ja saa synnit anteeksi. 

Mä halusin. Halusin kyllä kovasti. Mutta jokin mun sisällä esti kysymästä -Saisinko mä? 

-Voisinko? -Olisiko se mahdollista mun kohdalla?

-Haluatko sä uskoa?

Ja siinä ne sanat olivat. Jäivät riippumaan ilmaan meidän väliimme. 

Ehkä poika oli nähnyt mun tuskan. Ymmärtänyt, että mulla oli hätä. Kun ei ollut turvaa sydämellä. Eikä sielussa. 

-Haluan mä, sain viimein sanottua. 

Poika siunasi. Laski käden hellästi olkapäälleni. Ja samalla auringon säteet valaisivat penkkimme päästä päähän. Olo oli kevyt. Kevyempi kuin aikoihin. 

-Kiitos, mä kuiskasin, kun pelkäsin, että alkaisin kohta parkumaan siinä kaikkien nähden. 

Poika tarttui kädestä kiinni. Hyvästeli hymy kasvoillaan. Ja heijastuksena hänen silmissään näkyivät omat kasvoni, jotka kylpivät auringonvalossa. 

enkä voinut uskoa, että maailmassa voisi vielä joskus olla värit

Leirikeskus on hiljentynyt. Rippikoululaiset ovat kömpineet sänkyihinsä pitkän päivän jälkeen. Me isoset istumme käytävän lattialla pimentyvässä yössä. Ulkoa kajastaa vielä hetken valoa isoista lasi-ikkunoista sisälle. Jokainen kelaa mielessään päivän tapahtumia. Ja aivan yllättäen. Tuijottaessani tiiviisti taivaalle, se tunne tulee. Että onnellisuus on miltein käsinkosketeltavaa. Ja mua hymyilyttää niin paljon, että kuulen vieressä istuvan kysyvän -Mikä saa noin hymyilemään?

-Elämä, mä vastaan sen kummempia miettimättä.

Onnellisuus tulvii mun ympäriltä. Ja hetkeä aiemmin harmaalta näyttänyt maailma on muuttunut auringonlaskun väreihin. Keltaiseen, oranssiin ja punaiseen. 

niin kaunista, mä hoen itselleni.

-Voitko sä nipistää mua, että mä tajuan tän olevan totta? kysyn, kun ei voi käsittää, mitä juuri on tapahtunut.

Nipistys. Värit eivät katoa. Eikä onnellisuuden tunne, joka vain kasvaa sisälläni. 

14.6.2019 23:01

Kiipesin tänään kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Istuessani puisella penkillä sääskien purressa jokapuolelta, tajusin jotain ihmeellistä. Välähdyksiä menneisyydestä. Hetki, jolloin tajusin olevani viimein terve. Masennus. Se piti tiukasti otteessaan. Kuiski korvaan valheita. Käski yllyttää ahdistusta. Pakotti olemaan hiljaa silloin, kun olisi ollut tilaisuus puhua. Kertoi, ettei kukaan voisi koskaan haluta ystävyyttä kanssani tai voisi rakastaa minua. Määräsi tekemään asioita, joita en olisi halunnut tehdä. Yllytti selviämään yksin. 

kukaan ei välitä. kaikki vihaa sua, mutta kukaan ei vaan sano sitä ääneen. ihmiset esittää olevansa sun ystäviä, mutta todellisuudessa ne ei välitä susta paskaakaan. miksi et vain jäisi huoneeseesi yksin niin kenenkään ei tarvitsisi sietää sua, koska ei kukaan kuitenkaan halua olla sun kanssa. 

Mä en olisi mä ilman näitä kokemuksia. Ne sai arvostamaan sitä, mikä on elämässä tärkeintä, sekä olemaan kiitollinen kaikesta siitä, mitä mulla nyt on. Ei ole itsestäänselvää, että terveys säilyy. Ei myöskään se, että henkinen terveys pysyy hyvänä. Joskus sulta viedään kaikki se pois ja joudut selviytymään. Ja kun saat sen kaiken takaisin, ymmärrät, mikä merkitys sillä sun elämälle oli.

15.7.2019 11:18

Herään lasten ääniin isosta parisängystä. Näin yöllä unia, jotka palauttivat mun piilossa olleet tunteet takaisin. Mä oon koittanut suojella itseäni olemalla tuntematta mitään. Koska on helpompi rakastaa toista silloin, kun sua rakastetaan takaisin. Enkä tiedä kumpi sattuu enemmän. Yritää olla tuntematta mitään vai tuntea, tietämättä toisen tunteista.

Panikoin syksystä. Ei ollut selkeää suunnitelmaa. Vain hauraita viivoja paperilla, jotka kulkivat ristiin. Tekisinkö itseni onnelliseksi vai auttaisinko ihmistä, joka on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ja tekisin hänet onnelliseksi. Asuisinko siellä vai täällä. Lähtisinkö ulkomaille työharjoitteluun, jos paikka vielä avautuisi vai hakisinko paikkaan, jossa olen jo ollut. 

Eilen uskaltauduin kulkemaan kohti yhtä haurasta viivaa. Ja haluan luottaa, että siitä hauraasta viivasta muuttuu matkan varrella polku, joka voi mutkitella, mutta joka vie lopulta perille.

ei hän ole ennenkään tullut jäädäkseen

Kuvajainen hajoaa linnun pudottautuessa veteen ja minä puistelen päätäni tajutessani kuvitelleeni kaiken. Hän ei ole täällä, huomaan hokevani itselleni samalla kun pudottaudun nojaamasta sillankaiteeseen ja puikkelehdin ihmisjoukon lävitse kohti liikennevaloja, jotka vielä hetken näyttävät vihreää. Kaikilla on kiire. Huomaan kiirehtiväni askeleitani muiden mukana, vaikken olekaan myöhässä mistään. Kiire tuntuu olevan illuusio, mutta toisaalta joillekin se on todellisuutta päivittäin. Juoksen viimeiset metrit kadun yli ja heilautan kättä autossa istuvalle miehelle, joka päästää minut menemään, vaikka vihreä on vaihtunut jo punaiseksi. 

Kumartuessani työpöydän päälle tuulettimen huristessa hiljaa taustalla, huomaan ajattelevani jälleen häntä. Oliivinvihreitä silmiä. Auringossa vaalentuneita hiuksia, jotka on rennosti heitetty pois silmiltä. Ruskettunutta ihoa, joka korostuu valkoista Leviksen paitaa vasten. Ja hymyä, joka leviää suupielistä poskille ja lopulta silmiin asti. Möykky sydämeni ympärillä miltein tukahduttaa minut. Se vaatii toisen vierelle. Tunne on ja pysyy, eikä se katoa, vaikka yritän herätellä itseni nykyhetkeen. Pois liian vahvoista mielikuvista, jotka tekevät kipeää. 

Viikkoja myöhemmin löydän itseni sovittamasta kenkiä tutuksi tulleessa liikkeessä. Tällä kertaa en kulje vain hyllyrivien ohi ja ihaile silmilläni jokaista uniikkia kenkäparia. Olen säästänyt kauan juuri näitä kenkiä varten. Siskoni ansaitsee prinsessapäivänsä ja minä ansaitsen oman osuuteni siitä kaasona. Seisoessani peilin edessä, huomaan miehen, joka astuu liikkeeseen ja alkaa jutella myyjälle. Liikkeissä on jotain liian tuttua. Haluaisin katsoa pois, mutta tuijotan vain yhä tiiviimmin peiliin ja yritän kuunnella, mistä he keskustelevat. Saan kiinni sanan sieltä ja täältä, mutta en pysty muodostamaan kokonaiskäsitystä. Ja sitten huomaan silmieni tarkentuneen kasvoihin, jotka ovat kääntyneet kohti peiliä. Mies kävelee luokseni. Laittaa käden tunnustelevasti olkapäälleni kysyäkseen lupaa kosketukseen. Minä tartun hänen käteensä, mutta hän puristaa minut halaukseen. Ja siinä ne ovat. Oliivinvihreät silmät, joihin suupielistä karannut hymy ylettyy. 

-Mitä sä täällä? saan änkytettyä.

-Ajattelin kysyä samaa sinulta. Työasioissa.

Hän virnistää. Tunnen mahanpohjalla levänneiden perhosten pyristelevän lentoon.

-Mä en haluaisi päästää irti, hän sanoo, eikä hänen äänessään ole lainkaan voimaa.

-Elä sitten päästä, mä kuiskaan, koska pelkään, että hän katoaa.

Entä jos olen vain kuvitellut hänet vierelleni ja avatessani silmäni, huomaan puristavani naulakkoa käsieni välissä.

-Mä en jaksa uskoa, että sä olet oikeasti siinä.

-Ihan ilmielävänä, hän sanoo ja katsoo kysyvästi minua.

Kosketan hänen poskeaan, joka tuntuu karhealta kämmenen alla. Siihen on kasvanut sänki. Sitten tunnen hänen siirtävän kätensä minun poskelleni. Silittävän hellästi.

-Milloin olet lähdössä? 

En usko hänen viipyvän kauaa. Ei hän ole ennenkään tullut jäädäkseen. 

-Se oli viimeinen kerta. Mut on kotiutettu. Loukkaantuneista ei ole hyötyä rintamalla.

Lasken katseeni ja katselen kohtaa, mistä vasen jalka alkaa. Tai oikeastaan mistä sen pitäisi alkaa. 

-Proteesi. 

-Milloin? kysyn, kun tajuan ääneni pian pettävän.

-Kolmisen kuukautta sitten. Ei ihan tuore juttu enää.

-Milloin sä olet tullut kotiin?

-Lennettiin viime yönä. Samoilla silmillä mennään edelleen.

Hän ei ole muuttunut ollenkaan. Yhtä uhkarohkea ja omalla tavallaan typerä kuin ennenkin.

-Lähdetkö vaikka kahville tai jotain? hän kysyy ja näyttää siltä, että todella haluaa minut mukaansa.

Nyökkään. En ole päästämässä häntä minnekään. 

Illalla makaamme auringon lämmittämällä asfaltilla ja ihailemme tähtitaivasta tulikärpästen lentäessä ympärillämme. Hän puristaa kädestäni ja minä käännyn katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tähdenlento. Annan toiveen lipua tähtien sekaan. Toiveen, että saan pitää hänet vierelläni ikuisesti, eikä minun tarvitse enää pelätä hänen puolestaan.

ehkä olet tullut jäädäksesi

Ihan kuin en kuuluisi tänne.
Olo on irtonainen ja irrallinen.
Kesä tekee mut surulliseksi,
vaikka luulin, että täällä en osaisi surra.

Antaisin kyynelten juosta poskiani pitkin,
jos vain voisin
ilman ihmetteleviä katseita
ja kysymyksiä,
joihin minulla ei ole vastauksia.

Aina kun sataa
annan mieleni hukkua vesipisaroihin.
Etten unohtaisi kipua
tai sinua,
joka pysyt sydämessäni
takertuneen orapihlajan lailla.

Jospa ajatuksesi kulkisivat rinnallani,
välissämme olevien tuhansien kilometrien
ja vaahtoavan merenkin takaa.
Sillä minä todella välitän,
vaikka yritin unohtaa sinut.

Ehkä olet tullut jäädäksesi
sydämeeni ja mieleeni
ja toivon, että olet siellä ikuisesti.

jonain päivänä aurinko nousee takaisin silmiisi

Kylmä vesi repii vasten ihoa. Kuljen kohti varjoa, etten paahtuisi kuuman auringon alla. Pölyttyneen kuvan lailla ajatuksiin noussut ahdistus. Rumuus piteli voimakkain ottein kiinni mielikuvasta. Viimeisestä sellaisesta. Siinä hän huutaa puhelimen toisesta päästä korvaani ja minä kuuntelen hiljaa. Yritän ymmärtää, vaikka en kykene. 

Oli riippusilta, jonka molemmilla puolilla seisoimme. Jonka alla joki virtasi tummanpuhuvana ja vaarallisena. Ja meidän molempien olisi pitänyt tulla toisiamme vastaan. Sinä olit se, joka perääntyi ensin. Et nähnyt vaihtoehtoja, etkä antanut minulle tilaisuutta selittää, miten minä näin maailman. Sitten peräännyin minä. Itkien. Tuntien oloni petetyksi ja äärettömän yksinäiseksi. 

En näe silmissäsi enää valoa ja hymysi on kuihtunut huuliltasi. Kuin katselisin peiliin. Minusta tuntuu täysin samalta. Pitelen kuollutta kukkaa kädelläni ja puristan sen tomuksi nyrkissäni. Heitän hyvästit samalla kun kävelen pois. Sinä et sano sanaakaan.

Satutimme toisiamme. En osannut olla rehellinen. Sinä taas et osannut ajatella kuin itseäsi. Välillämme ollut rakkaus himmeni. Minun sydämeeni särkyi sinun kokoisesi pala. Enkä taida olla ainoa, jolla on rikkinäinen sydän. 

Mutta tällä kertaa tiedän, että jonain päivänä aurinko nousee takaisin silmiisi. Ja huuleni jaksavat jälleen hymyillä. Emmekä tarvitse toisiamme ollaksemme onnellisia.