varjele kaikelta pahalta #5

Käärin kaulahuivia tiukemmin ympärilleni ja toivon, että viikonlopun sääennuste ei pitäisikään paikkaansa. Kylmä vihmova tuuli tuntuu pureutuvan syvälle ihon läpi. Tunnen valtavaa halua soittaa Matiakselle ja ilmoittaa jääväni kotiin. En ole kuitenkaan valmis kuulemaan pettymystä hänen äänessään ja jatkan ringin kiertämistä bussipysäkin edessä odottaessani hänen saapumistaan. Olo tuntuu huteralta ja heikolta, mutta tiedän, että se on vain jännitystä, joka alkaa hiljalleen purkaantua voimakkaana reaktiona. Samanlaista se oli ollut lapsenakin, kun isä oli kuskannut leireille. Ja vaikka leirikeskus oli ajansaatossa tullut hyvinkin tutuksi, oli ihmisten kohtaaminen ollut aina yhtä vaikeaa.

    Tööttäys saa mut havahtumaan muistoistani siihen hetkeen. Käännyn nähdäkseni Matiaksen nousevan autosta ja avaavan kiiltävän valkoisen auton takakontin.

    - Heiteltiin veikkausta Jullen kanssa, että perutko ihan viime hetkellä. Nyt alkaa kuitenkin olla vähän liian myöhä siihen, se sanoo ja sen virnistys saa mut punastelemaan.

    - No kieltämättä meinasin hetki sitten hypätä bussiin ja ajella takaisin kotiin, sanon tehdessäni tilaa rinkalleni.

    - Et taida luottaa muhun juurikaan?

    Kysymys tulee kuitenkin hyväntahtoisella äänellä.

    - Oon vaan tosi huono olemaan uusien ihmisten kans. Lapsena olin aina ihan paniikissa, kun vanhemmat käski tervehtiä vieraita kädestä pitäen ja piti vielä muistaa katsoa silmiin.

    Matias tarkkailee mua.

    Sen silmissä on lämpöä. Ja olen melko varma siitä, että kukaan ei ole katsonut minua sillä tavalla ennen tätä. Enkä osaa kuvailla, miten pelkkä tuo katse saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan.

Jyrkänne edessäni kurottelee kohti taivaanrajaa. Kuljen porukan viimeisenä ja pysähdyn huomatessani rinkan painavan vasempaa olkapäätä. Säädän hihnoja ja otan muutaman kulauksen juomapullosta, jonka vesimäärä alkaa hiljalleen näyttää hälyyttävältä. Toivottavasti reitillä on pian puro, jossa saan täytettyä pullon uudelleen.

    Koko päivän aurinko on porottanut kuumasti selkään edetessämme etapilta seuraavalle. Vettä on kulunut huomattavasti enemmän kuin olin laskeskellut tarvitsevani. Mutta ainakaan ötökät eivät ole kiusanneet meitä.

    Lähestyessämme viimein majapaikkaamme, kaukana häilynyt saderintama kaartaa lopulta yllämme. Vettä ryöppyää kaatamalla ja juoksemme viimeiset metrit välttääksemme kastumasta litimäriksi.

    Päätämme, että Severi ja Matias jäävät asentelemaan pressua laavun eteen nuotiopaikan suojaksi sillä aikaa, kun minä ja Aada lähdemme etsimään vettä ruuanlaittoa varten.

    Onneksemme löydämme puron muutaman sadan metrin päästä ja palaamme muiden luokse täysien juomapullojen kanssa.

    - Tämä se vasta on elämää, kuulen Aadan heittävän iloisella äänellä.

    - Äläpä muuta sano.

    Ja vaikka vesi on kerennyt kastella osan telttakankaasta ja tavaroistamme, en voi muuta kuin yhtyä muiden hymyyn.

Hiljaisuus on laskeutunut leiriimme. Saderintama on väistynyt ja sen alta on paljastunut kirkkaan sininen taivas. Ja vaikka rakastan Suomen valoisia kesäöitä, huomaan haaveilevani tähtitaivaasta.

    - Uneton yö?

    Säpsähdän kuullessani Matiaksen lempeän äänen metsän suunnalta. Olen luullut sen olevan jo nukkumassa.

    - Jotain sen suuntaista, vastaan.

    Se kävelee lähemmäksi ja kampeaa itsensä nojaamaan laavun seinään viereeni.

    Olemme pitkään hiljaa.

    Ja harvinaista kyllä, se ei ole yhtään vaivaannuttavaa.

    - Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Matias lopulta sanoo.

    - Kysy pois vaan. En mä pure.

    Se näyttää mietteliäältä. Ehkä se asettelee hetken sanoja mielessään.

    - Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?

    Yllätyn. Jostain syystä olen kuvitellut sen kysyvän jotain aivan muuta.

    - Kyllä mä haluan edelleen uskoa, että taivas on olemassa. Mutta se, että kuka ja miten sinne päätyy. Siitä mä en ole aivan varma.

    - Niin. Sitähän me ei voida tietää. Mutta mä ajattelen, että riittää, kun uskoo niihin.

    Ja tiedän tasan tarkkaan, mistä Matias puhuu.

    - Moni luulee tietävänsä, minkälainen maailmankuva mulla on nykyään, mutta harva tulee ajatelleeksi, että on sekin mahdollisuus, ettei koskaan lakannut uskomasta, sanon hiljaa.

    Tunnen kyynelten kohoavan silmiini. Ja sisällä kantamani kipu muistuttaa jälleen olemassaolostaan.

    Matias laskee käden hellästi olkapäälleni. Ja miten haluaisinkaan sanoa, kuinka paljon turvallisempi olo mulla on sen seurassa, mutta en kykene siihen kyyneliltäni.

    - Muista, että sulla on elämässä paljon enkeleitä, jotka pitää susta huolta. Kenenkään ei tarvi jaksaa yksin, hän sanoo, kyynelten kuivuessa viimein poskilleni.

    - Toivottavasti.

    Matias katsoo mua jotenkin vakavasti. Ja voin melkein tuntea, miten sydämeni käpertyy kasaan.

    - Mä haluan ainakin olla yksi niistä.

    Niissä sanoissa on enemmän kuin missään. Ja olen vähällä juosta metsän siimekseen ihan vain siksi, etten mokaisi tätä kaikkea käpertymällä häntä vasten. Enkä ole varmaan koskaan ollut yhtä varma siitä, mitä sydämeni yrittää sillä hetkellä minulle kertoa.