varjele kaikelta pahalta #6

Herään teltasta hien valuessa selkääni pitkin. Heivaan itseni ylös makuupussista, nappaan rinkastani uimapuvun ja pyyhkeen ja hipsin oviaukosta ulos yrittäen olla herättämättä Aadaa.

    Aamuauringon säteet siivilöityvät mäntyjen välistä ja saavat puron pintaveden kimaltelemaan. Riisuudun pyyhkeen mutkassa ja puen uimapuvun. Ilmassa on vielä ripaus kirpeää yöilmaa.

    Istun penkereellä olevalle kivelle ja uitan varpaitani jääkylmässä vedessä. Suljen hetkeksi silmäni ja keskityn puron hiljaiseen solinaan ja lintujen lauluun, jotka suhahtelevat metsän yllä.

    Saapuessani takaisin teltalle näen iloisia kipinöitä lennättävän nuotion, jonka yläpuolella keikkuu poriseva kahvipannu. Aadaa ei näy missään, joten vaihdan päälleni puhtaat vaatteet ja etsin vielä hammasharjan ja -tahnan.

    Toivottelen huomenet Matiakselle, joka kantaa sylillisen puita nuotiopaikalle ja alkaa kohentelemaan tulta.

    - Otatko kahvia? se kysyy ja väläyttää päivän ensimmäisen hymyn.

    Nyökkään sillä tiedän, miten huono idea on yrittää puhua hammasharja suussa.

    Kuksa lämmittää mukavasti sormiani, jotka ovat vielä kohmeessa hyytävän kylmästä purovedestä.      Kuuntelen Severin ja Aadan keskustelua politiikasta ja mietin, miten vähän oikeastaan tiedän siitä mitään.

    - Saitko nukuttua?

    Matias on kääntynyt katsomaan mua.

    - No jäi kyllä kieltämättä parhaimmat kauneusunet saamatta.

    Kuulen Matiaksen naurahtavan hyväntuulisesti. 

    - Mä nukuin sitten vissiin sunkin edestä, Aada heittää väliin. 

    - Sä et kyllä taida tarvita mitään kauneusunia.

    Kaikki pysähtyy hetkellisesti.

    - Matias meinaa, että sä näytät kauniilta jokatapauksessa.

    Käännän katseeni Aadasta Severiin, joka hymyilee ja iskee sitten silmää.

    Matias on kääntänyt minulle selkänsä, joten tyydyn vain tuijottelemaan kahviani, jonka toivon jäähtyvän. 

    Mitähän se meinas sillä sen heitolla. 

Tavarat on pakattu ja nuotiopaikka siistitty. Nostan rinkan selkääni ja jätän vielä viimeisen katseen metsän siimekseen, jotta muistaisin vielä myöhemminkin ne hetket siellä. 

    - Lili tuletko sä? 

    Severi on pysähtynyt odottamaan mua.

    - Tulen tulen. 

    Rinkka painaa kuin synti, vaikka sen olisi pitänyt keventyä jokaisen syödyn aterian myötä. 

    Tai sitten mä vaan kuvittelen. 

    Alkumatkasta ylitämme suon pitkospuita pitkin, ja jostain syystä nautin siitä erityisesti. Ehkä osasyynä on Severin imitaatiot Jope Ruonansuusta, jotka saavat meidät muut ulvomaan naurusta.

    - Laulettaisko joku laulu? Aada ehdottaa, kun meno alkaa pikkuhiljaa rauhoittua

    - Minkä arvon neiti tahtoo laulaa? 

    - Ku ollaan kerta vaeltamassa niin miten ois se matkustan ympäri maailmaa. 

    Yhdyn lauluun muiden mukana, vaikken ole ollenkaan varma omasta lauluäänestäni. En ole juurikaan laulanut koulun pakollisten musiikintuntien lisäksi. 

    Ja siinä laulaessamme matka menee aivan yllättäen. Suo päättyy ja tiheä männikkö muuttuu kapeaksi solaksi, jonka molemmin puolin kohoaa valtavat rinteet. 

    - Ruokatauko. 

    Lasken rinkan maahan ja istun hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. 

    Tämähän käy melkein työstä. 

Aurinko painuu paksun pilvimassan taakse ja ilma alkaa viilentyä. Kasaan Aadan kanssa teltan pystyyn ja lähden sen jälkeen etsimään lisää puita nuotioon. 

    - Lili odota. 

    Matias hölkkää mut kiinni. 

    Kävelemme rinnatusten ja yritän samalla rauhoitella kiihtyneitä sydämenlyöntejäni. 

    Keräämme puista katkenneita kuivia oksia ja risuja. Matias viheltelee ja tekee tietämättään olostani vieläkin tukalamman. 

    - Jäin miettimään sitä meidän eilistä keskustelua, se sanoo ollessamme palaamassa takaisin leiriin. 

    - Mitä siitä?

    - Niin kun sä sanoit, että on sekin mahdollisuus, ettei koskaan lakannut uskomasta. Mitä sä tarkoitit sillä? 

    Nielaisen. 

    - Mulla oli aika vaikeaa uskon kanssa. Isä ei oikein jaksanu ymmärtää, että on se välimaasto, kun ei ole varma haluaako olla uskomassa, mutta ei toisaalta ole myöskään kieltänyt uskoa. Se tavallaan pakotti mut valitsemaan. 

    - Ai se päätti sun puolesta vai? 

    - No joo. Niinkin vois sanoa. 

    Matiaksen katseessa on surua. 

    Ja miten haluaisinkaan sanoa, ettei sen tarvitse surra mun takia. 

    - Kyllähän mä olen joskus miettinyt, mihin tää elämä mua vie. 

    - Eipä sitä oikein kukaan tiedä. 

    Matias hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

    - Toisaalta se on aika helpottavaa, ettei tiedä. 

    - Niin. 

    Nuotio on jo melkein sammunut saapuessamme takaisin. Lasken muutaman risun hiilloksen päälle ja puhallan niin kauan, että liekit nuolevat uusien puiden kaarnaa. 

    Kaikkialla on hiljaista. Linnutkin ovat lakanneet laulamasta. Istumme pitkään hiljaa ja vain katselemme tulta. 

    Lopulta nousen, toivotan Matiakselle hyvät yöt ja kampean itseni takaisin makuupussin lämpöön.