varjele kaikelta pahalta #12 (Matias)

Muutama kuukausi aiemmin.

Nostelen vielä viimeiset likaiset astiat koneeseen ja vedän kostealla luutulla tiskipöydän puhtaaksi. Elmeri ja Veeti kinastelevat keittiönpöydän ääressä viimeisistä mansikoista, kun taas Siljaa ei ole näkynyt koko iltapalalla. Isä on keskittynyt selailemaan Päivämiestä. Äiti syöttää sylissään istuvaa Metteä. 

    Huuhtelen luutun ja puristelen siitä viimeisetkin vesipisarat ennen kuin taittelen sen roikkumaan altaiden väliin jäävälle reunalle. Sasun hiljainen tuhina on muuttunut korvia vihlovaksi rääkynäksi, ja ellen tietäisi sen makaavan turvallisesti omassa pinnasängyssään, epäilisin, että se olisi saanut taiteiltua itsensä putoamaan lattialle. 

    - Matias menetkö? äidin ääni on väsynyt. 

    Tekisi mieli rutistaa sitä ja sanoa, että ei sun tarvitse huolehtia. Mä kyllä hoidan nää kersat ja sä voit mennä lepäämään. 

    Mutta en halaa. Se kun ei ole ikinä kuulunut meidän perheen tapoihin. Nyökkään vain äidille, joka hymyilee mulle kiitollisena takaisin. 

    Raotan makuuhuoneen ovea ja nostan itkuisen Sasun syliini. Heijaan sitä hiljaa ja hyräilen sitä samaa tuutulaulua, jota äiti aina lauloi mulle ja Jullelle, kun me oltiin pieniä. En ole koskaan kuullut äidin laulavan pienille. Ehkä sillä on siihen joku hyvä syy.

    Lopulta Sasun silmät alkavat painua kiinni ja se vaipuu uneen. Lasken sen takaisin sänkyyn ja peittelen pehmoisen nallen viereen. Sasu alkaa aina itkemään, jos nallea ei löydy, joten parempi koittaa pitää se tallessa. 

    Painelen omaan huoneeseeni ja lukitsen oven. Joskus harvoin olen unohtanut tehdä sen ja olen saanut maksaa siitä kalliilla hinnalla. Viime kerralla Elmeri ja Veeti taisivat hajottaa kelloni, jonka olin saanut vanhemmiltani rippilahjaksi. 

    Onni, että mulla on ainakin toisinaan lehmän hermot. Äiti ei kerta siedä yhtään vihaisia ihmisiä. Ei varsinkaan, kun kyse on sen omista lapsista. 

    Puhelin tärisee pöydälläni. 

    Tuntematon numero. 

    Olen jo painamassa punaista, kun mietin, ettei puhelinmyyjät taida enää tähän aikaan soitella.

    - Leivon Matias puhelimessa.

    Puhelun taustalta kuuluu järkyttävä jytke. 

    - Julle thässä shoittelee. Voishitko käydä hakemasha kotiin.

    Olisihan se pitänyt arvata. 

    - Soitat sitten jonkun tutun puhelimesta vai? kysyn, enkä kykene peittämään vastenmielisyyttä äänestäni.

    - Shammu puhelin. Tuletko vai pitääkö she kävellä?

    Äiti ja isä eivät ikinä antaisi minulle anteeksi, jos kertoisin, miten toisinaan huolehdin Jullen kännisenä kotiinsa. Mutta aina, kun olen miettinyt asiaa, kykenen vain ajattelemaan sitä, että Julle on kuitenkin mun veli. 

    Eihän veljeä pidä hyljätä. Eihän?

    - Tulossa.

    Painan punaista, huokaisen syvään ja nappaan kirjahyllystä avaimeni.

    Mihin mä olen taas suostunut.

Baarin vilkkuvat valot houkuttelevat kadulla olevia tyyppejä astumaan sisään. Olen avaamassa ovea, kun joku työntyykin samanaikaisesti ovesta ulos ja heittää täysosuman suoraan kenkieni viereen asfaltille. 

    - Sori jäbä. Ei millää pahal.

    Ääni sammaltaa, käsi kopeloi takintaskusta sytkäriä.

    - Pääsiskö sitä sisälle vai meinasitko seistä siinä koko yön?

    Mies nostaa katseensa muhun. Sen suu leviää sairaalloiseen virneeseen.

    - Sä taidatkin olla Jullen veli. 

    Silmät ovat verestävän punaiset. Äijä on tainnut vetää kamaa.

    En pelkää kännissä olevia, enkä juoppoja. Mutta narkkarit saa toisinaan mun veren seisahtamaan.

    - Niin kai mä taidan olla. 

    Haju on sietämätön. Olen laatata edellisen lammikon viereen.

    - Se sanokin jotain, et sen broidi tulee hakemaan. Tuut kuulemma aina, kun se kysyy.

    Nyökkään vain ja lopulta se päästää mut ohitseen. Taputtaa kuitenkin vielä olkapäälle ja myhäilee, että taidan olla ihan kunnon kansalainen.

    Silmäilen loosseja, mutta Jullea ei näy. Yleensä sillä on ne vakipaikat. Mahdollisimman lähellä juotavaa. Se taitaakin olla sen elämän motto. 

    - Siinähän sä olet, sanon kun löydän Jullen lopulta baarin perältä ikkuinoiden luota. 

    Julle on kuitenkin sammunut tuoliinsa ja kuorsaa nyt kuin viimeistä päivää. Vilkaisen sen vieressä istuvaa naista, joka näyttää yllättävän tutulta, eikä se ole mikään ihme, sillä ollaanhan me oltu samalla rippikoululeirillä.

    - Lili? kysyn varovaisesti.

    Se laskee kädessään olevan lasin pöydälle. Pohjalla on vielä vihertävää nestettä.

    - Matias? se kysyy ja katsoo mua syvälle silmiin.

    Se ei ole kyllä muuttunut niistä ajoista. Yhtä kaunis kuin silloinkin. 

    Ojennan sille käteni ja olen vetää sen hetkessä takaisin, kun tunnen sen siron käden puristavan omaani ja lämmin aalto kulkee koko kehoni läpi.

    Vedän jakkaran Lilin viereen. Se vaikuttaa jotenkin säikyn oloiselta, ja miten paljon mun tekisi mieli sanoa sille, ettei mua kannata pelätä. 

    - Luulin, etten enää ikinä näkisi sua, sanon lopulta.

    - Ja mä kun kuvittelin, ettet olisikaan halunnut nähdä, se sanoo hiljaa.

    Olen nähnyt Lilin viimeksi riparilla. Sen jälkeen vaikutti siltä kuin koko sen elämä oltaisiin pyyhitty pois maailmankartalta. Kukaan ei tiennyt, mihin se hävisi. Kukaan ei osannut sanoa siitä mitään.

    - En ehkä ensimmäisenä ajatellut näkeväni sinua täällä. 

    Mun sydäntä särkee katsoa sen kasvoja. Mä en olisi ikinä toivonut kohtaavani sitä näin. En todella.

    Lili ei sano mitään. Se vain huikkaa lopun juomastaan ja tuijottelee lattialankkuja.

    En haluaisi päästää sitä menemään, kun olen vihdoin ja viimein löytänyt sen.

    - Mun pitää lähteä viemään Julle kotiin. Voin heittää sut samalla himaan, jos kaipaat kyytiä.

    Lili nyökkää, mutta pudistaa sitten kuitenkin päätään.

    Mähän olen tietysti sille kuin tuntematon henkilö. Ehkä se ei luota muhun niin paljoa, että uskaltaisi tulla.

    - Eli joo? kysyn kuitenkin varovaisesti ja yritän hymyillä lempeintä hymyäni.

Se miettii hetken ja sanoo sitten - Kyllä kiitos.