varjele kaikelta pahalta #7

Läpi yön heräilen siihen, että varpaani ovat jäässä, mutta en yrityksistäni huolimatta löydä villasukkiani mistään, enkä raaski herättää Aadaa etsimään niitä kanssani. 

Usva leijailee aukion yllä kavutessani ylös viileän teltan sisuksista. Näyttää siltä, että Matias on valvonut melkein koko yön sillä nuotiolla olevat hiillokset hohkaavat vielä lämpöä. Aukio vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten epäilen sen menneen takaisin nukkumaan. 

Pesen hampaani ja pulahdan jääkylmään puroveteen, joka saa hampaani kalisemaan ja kroppani tärisemään. Haluan kuitenkin tuntea oloni puhtaaksi, olin sitten metsässä tai en. 

Saapuessani takaisin leiriin, muut nukkuvat edelleen. Harjaan hiukseni ja levitän ohuen kerroksen kosteusvoidetta iholleni, joka on hieman ottanut osumaa edellispäivän auringosta. Puen päälleni lämpimimmän paidan, jonka olen ottanut mukaani. Ja tällä kertaa se sattuu olemaan äidin kutoma villapaita, joka saa hetkessä mut kyyneliin. 

Kerään lähimaastossa olevia oksia ja sytytän nuotion, jonka lämmössä annan viimein ajatusteni tulla ja mennä vapaasti. Metsällä on yllättävän terapeuttinen vaikutus mieleen. 

Kaadan juomapullosta vettä kahvipannuun ja haen katseellani kiveä, jonka viereen muistelen Severin jättäneen eväsleipäpussin. Löydän lopulta pussin, mutta leivät ovat tipotiessään. Pussin palaset lojuvat maassa ja lähemmäksi kävellessäni näen vielä kosteassa maassa siihen painuneet jäljet. 

Joku kiljuu.

Peitän korvani ennen kuin tajuan äänen tulevan minusta. 

Kuulen teltan vetoketjujen aukeavan ja kohta Severi, Matias ja Aada syöksyvät luokseni. 

- Mitä nyt? Severi kysyy hengästyneellä äänellä. 

- Kävikö sulle jotain? Matias jatkaa. 

En saa sanaakaan suustani, joten päädyn vain osoittamaan jälkiä. 

- Karhu? Aada kysyy hiekan järkyttyneen oloisena. 

- Jaa vai että on otso käynyt herkut hakemassa, Severi toteaa. 

Matias kyykistyy ja alkaa tutkimaan jälkiä. 

- Nää on ihan tuoreet. 

Tunnen, miten lämmin humahdus kulkee koko kroppani halki ja valahdan kalmankalpeaksi. 

- Ootko nyt aivan varma? Aada kysyy epäilevänä. 

- Eli se saattaa vielä olla täällä jossain? kysyn ja pelkään kohta pyörtyväni siihen paikkaan. 

- Lili etkö sä toivonut näkeväsi karhun? Nyt sulla ois elämäsi tilaisuus. Senkun vaan seuraat nuita jälkiä. 

Matiaksen ääni on vakava, mutta tiedän sen vitsailevan. 

- Taidan jättää tällä kertaa väliin. 

Rasahdus kaikuu aukion halki. 

Käännymme kohti ääntä, joka kuulostaa tulevan takaamme. 

Ja siellä. Aukion toisella laidalla seisoo ihka elävä karhu, joka on juuri tainnut iskeä silmänsä meihin. 

- Älkää vaan kääntäkö sille selkää, ja nyt pitää pitää kovaa meteliä. 

Tunnen suunnatonta halua juosta metsään niin lujaa kuin ikinä pääsen, mutta onnekseni Matias takertuu paidastani kiinni ja estää pähkähullun ajatukseni. 

- Se lähtee sun perään tuolla menolla. Etkä sä voi voittaa sitä juoksukilpailussa. Ja jos edes mietit kiipeäväsi puuhun niin turha luulo. Se pääsee sinnekin. 

- Vapaaehtoisia, jotka haluais esittää kuollutta? Severi heittää. 

Sydämeni hakkaa hullunlailla. En ole varmaan koskaan pelännyt mitään yhtä paljoa. 

Karhu on lakannut tuijottamasta meitä, mutta se etenee verkkaisin askelin kohti leiriämme. 

- Eii! Meidän teltta! 

Aadan parkaisu yllättää meistä jokaisen. 

Karhu pysähtyy ja kääntyy nyt jälleen kohti meitä. 

Yhtäkkiä se kumartuu ja sen pää putoaa maahan. 

Kiljun niin kauan, että Matias rutistaa mut syliinsä ja heijaa hiljalleen edestakaisin. 

- Kaikki hyvin. Sulla ei oo mitään hätää. 

Silmiini kohonneet kyyneleet kuivuvat Matiaksen paitaan. Mutta se ei välitä. 

- Kato mitä äijä? kuulen Severin sanovan jossain kauempana. 

Käännyn ja näen Jullen riisuvan yltään karhun turkkia. 

- Se olit sinä. Etkö ollutkin? Tää oli sun idea. 

Aada kiehuu raivosta. 

Severi ja Julle vain naureskelevat. 

- Te! Älykääpiöt! 

Aada yrittää hakata nyrkeillään Severiä rintaan, mutta tämä vain kaappaa Aadan syleilyynsä, eikä päästä irti. 

Olen melko varma, että Matias on ollut juonessa mukana, mutta en jaksa juuri sillä hetkellä olla vihainen. Tarvitsen kipeästi halausta ja sitä Matias parhaillaan tarjoaa, joten tyydyn vain nojaamaan sen rintaa vasten ja kuuntelen tasaisia sydämenlyöntejä, jotka saavat lämmön virtaamaan suonissani. 

- Anteeksi, Matias kuiskaa niin hiljaa, että vain minä voin kuulla. 

- En ajatellut, että Julle menis niin pitkälle, se vielä jatkaa. 

Julle tulee lähemmäksi. Näen sen silmissä pahoittelua, vaikka suu on edelleen kääntynyt virneeseen. 

- Sori Lili. Ei ollut tarkotus säikäyttää ihan noin paljoa. Me ajateltiin, että sinä ja Aada huomaisitte melkein heti, etten oo se metsän oikea kuningas. 

- Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikka kosto elää, sanon ja näen Aadan näyttävän minulle peukkua Severin käsien välistä. 

Ainakin tiedän ketä pyytää mukaan, kun keksin maailmanluokan parhaimman idean, miten saada pojat yhtä järkyttyneiksi kuin minä.