varjele kaikelta pahalta #8

Taivaalta tihkuttaa vettä. Onneksemme olemme kerenneet purkaa teltat ja pakata tarpeettomat tavarat rinkkoihin. Istumme kuitenkin vielä hetkeksi nuotion lämpöön ja juomme kahvia, joka maistuu kitkerältä. Meinaan polttaa kieleni hörpätessäni vähän turhan ison kulauksen. 

    Kukaan ei ole sanonut hetkeen sanaakaan. Haikeus leviää koko leiriin. Emme ole vielä valmiita lähtemään, mutta jokainen meistä tietää, että arki odottaa muutamien ajotuntien päässä.

    - Oisko mitään joku reissu taas talvella tällä samalla porukalla? Aada ehdottaa.

    En voisi olla kiitollisempi siitä, että voin näiden muutamien päivien jälkeen sanoa heitä parhaiksi ystävikseni. 

    - Mä olen ainakin mukana.

    Severistäkin on kuoriutunut yllättävän lungin oloinen tyyppi.

    - Mites Lili? Lähtisitkö?

    Matiaksen katse saa melkein sydämeni sulamaan. Enkä todellakaan tiedä miten jaksan enää tämän kaiken jälkeen elää ilman sitä. 

    - Lähtisin, sanon ja saan Matiaksen hymyilemään. 

    - Toivottavasti Maiju pääsee ens kerralla mukaan. Voin vaan kuvitella, miltä siitä tuntu jäädä kotiin, Aada sanoo hiljaa.

    - Äläpä. Se on varmaan aika kateellinen. Miettikää nyt. Nähtiinhän me sentään karhu.

    Tökkään Matiasta kylkeen ja se älähtää. 

    - Lili!

    - Niin? kysyn niin rauhallisellä äänellä kuin kykenen samalla kun sisimpäni haluaisi purskahtaa nauruun.

    - Sä teet musta vielä hullun joku päivä.

    Severi katselee meitä ja kuiskaa jotain Aadalle, joka vain nyökyttelee sille takaisin. Sitten ne molemmat iskevät mulle silmää.

    - Rakkaudesta se hevonenkin potkii.

    Julle on juuri saapunut vedenheitto reissultaan.

    - Mikä teitä kaikkia vaivaa? kysyn, ja mietin, miten haluaisin läksyttää heistä jokaista. 

    - Ei mikään. Ei yhtikäs mikään, Matias sanoo, kaappaa mut kainaloonsa, eikä heti päästä irti.

    Sisälläni oleva tuska kasvaa ja laajenee.

    Miten mä voin välittää jostain ihmisestä näin paljon, että tekee kipeää.

Jylhä kuusirivi ja soliseva puro jäävät taaksemme palatessamme takaisin vaellusreitille.

Julle kulkee joukon etummaisena ja heittää jotain juttua Matiaksen kanssa. Mä taas päädyn kulkemaan viimeisenä, jotta voin ihastella maisemia vielä ne muutamat vaivaiset kilometrit.

Aada hyräilee joitakin rippikoulusta tuttuja lauluja. Severi taas heittelee ilmassa jättisuurta käpyä, jonka on juuri löytänyt maasta. 

    Tihkusade voimistuu, joten päädyn pukemaan sadetta pitävän tuulitakkini pysähtyessämme pienelle nuotiopaikalle syömään.

    - Ei ois enää ku pari kilsaa. Jotenkin niin outoa. 

    Yhdyn Aadan sanoihin.

    Outoa. Todellakin.

    - Palaatteko kaikki takas kouluun huomenna? kysyn.

    Muut nyökyttelevät.

    - Entä sä itse? 

    Vilkaisen Jullea ja pudistan päätäni. 

    - Mä oon lupautunut menee töihin. 

    Huokaisen helpotuksesta, kun kukaan ei kysy työpaikkani nimeä. Häpeän sitä juuri nyt enemmän kuin koskaan sillä en voisi ikinä sanoa Matiaksen kuullen, että teen silloin tällöin vuoroja baarissa, josta se vasta muutamia viikkoja sitten haki Jullen ja minut kyytiinsä. En usko, että se arvostaisi tai edes jaksaisi ymmärtää. 

    - Okei. Matka jatkuu, Matias sanoo ja nousee ylös. 

    Nostamme rinkat selkäämme ja suuntaamme takaisin metsään.

Autojen keulat näkyvät mutkan takaa. Tunnen piikin rinnassani, kun edes mietin, että joudun kohta hyvästelemään osan porukasta. 

    - Tarjoan sille kahvit, joka on ensimmäisenä autolla, Matias sanoo ja ryntää juoksuun.

    Me muut seuraamme hänen perässään, mutta joudumme lopulta tyytymään siihen lopputulokseen, että Matias saa viedä itse itsensä kahvilaan.

    - Joudun näköjään tyytymään omiin kuiviin läppiini, se toteaa ja virnistelee. 

    Severi heittää omansa ja Aadan rinkan autonsa takakonttiin ja lähestyy sitten mua.

    Olen jo aikeissa ojentaa sille käteni, mutta se päättääkin rutistaa mua vilkaisten kuitenkin Matiasta ensin pikaisesti. 

    - Ihan huippu, että tulit. Meinaan ois ollut aika tylsää kahdestaan. Ei ne Matiaksen jutut sentään niin hyviä oo. 

    Kuulen Matiaksen rykäisevän taustalla.

    - Kiitos itsellesi. Oli mukava tutustua suhun paremmin, kun ei kerta riparilla oikein kerennyt sua oppia tuntemaan. 

    Severi hymyilee ja tekee sitten tilaa Aadalle, joka levittää kätensä halaukseen. 

    - Lili sä oot ihan mielettömän ihana!

    Hymyilen väkisinkin.

    - Samat sanat. Tulee ikävä!

    - Pidetäänhän yhteyttä? Aada vielä kysyy ennen kuin päästää lopulta irti.

    - Ehdottomasti. 

    Julle kättelee, enkä oikeastaan ylläty siitä yhtään.

    - Sori vielä siitä viimeisestä, se sanoo ja näyttää aidosti pahoittelevalta.

    - Unohda koko juttu, sanon ja hymyilen sille.

    Nousen lopulta Matiaksen autoon pelkääjänpaikalle ja vilkutan vielä Aadalle, joka huiskii kädellään epämääräisen näköisesti suuntaamme ennen kuin häviää näkyvistä.

    - Että sellainen reissu.

    Käännyn katsomaan Matiasta, jonka hymy ylettyy silmiin asti, ja tajuan sillä samalla sekunnilla, että olemme jääneet kahden. Ja jo pelkkä tieto saa minut tuntemaan oloni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.