keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #13 (Matias)

Lili tuijottelee ikkunoista vilahtelevia maisemia. Olen ajanut reitin niin useaan kertaan läpi, ettei siellä ole paljoa nähtävää. Taustalla kuuluu Jullen äänekäs kuorsaus, mutta muuten olemme olleet hiljaa. Ajatukseni lyövät tyhjää, vaikka hetki sitten mielessäni vilisi kysymys toisensa perään. Nyt en kykene muistamaan niistä yhtäkään. 
    - Haittaako, jos laitan levyn soimaan? kysyn ja vilkaisen Liliä pikaisesti. 
    - Sun autohan tämä on, se vastaa ja hymyilee niin, että mun mahanpohjassa muljahtaa. 
    Tuo nainen saa mut vielä hulluksi.
    Kurottelen ottamaan hansikaslokerosta cd:n. Sen kuuntelemisesta on tullut jonkinlainen perinne. Soitan sitä aina, kun ajan tämän pätkän syksyn koleina iltoina. 
    Mun kotini taivaassa ihana on ja sinne mun mieleni palaa. Kun maan päällä eloni rauhaton on, niin taivaaseen mieleni halaa. Ah, sielläpä suruni loppunsa saa, ja huoleni iäksi myös katoaa, kun uskossa matkani päätän.
    Lili vaikuttaa vaivaantuneelta. Ja jotenkin mä tiedän ihan sanomattakin, mitä sen mielessä liikkuu juuri sillä hetkellä.
    - Sä et taida enää olla uskomassa? kysyn hiljaa. 
    Haluan kuulla vastauksen siltä itseltään sillä mulla ei ole oikeutta tuomita ketään.
    Lili pudistaa päätään, enkä mä tiedä, miten sellaiseen vastaukseen pitäisi suhtautua. Ja sitten mun mieleeni tulee kirkkaana se ainoa kysymys, jonka oikeasti olen halunnut tietää. 
    - Saanko mä kysyä, että mitä sun elämässä tapahtu sen riparikesän jälkeen? kysyn ja jatkan sitten - Kun susta ei enää kuulunut sen jälkeen mitään, eikä kukaan nähnyt sua missään.
    Vieressäni istuva tyyppi säpsähtää. Ja mun käy sitä sääliksi. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain hiljaa.
    - Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.
    Sen äänessä ei ole lainkaan voimaa.
    Käteni, joka on kääntämässä volyymia hiljemmalle, jähmettyy kesken liikkeen. Kaikista vastauksista sen piti olla juuri se, joka saa mut tuntemaan piston rinnassani. Ja joka saa mut miettimään, miten hauras koko ihmisen elämä oikeasti on.
    - Mä en tosiaankaan tiennyt, sanon lopulta.
    - En mä usko, et kukaan tiesi.
    Lili näyttää niin heiveröiseltä istuessaan pelkääjänpaikalla, että mun tekisi mieli pysäyttää auto ja rutistaa sitä oikein kunnolla. Sanoa sille, etten mä päästä sitä menemään ennen kuin sillä on yhtään parempi olla. Mutta mä en tee niin.
    Kyyneleet eksyvät silmiini ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
    - Miten sä olet jaksanut? kysyn sillä en halua päättää keskustelua tähän.
    - Vaihtelevasti. Aika pitkään meni pelkkää alamäkeä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Kai mulla oli jotain masennustakin. Isä koitti saada mua menemään lääkärille, mutta en suostunut. Tää vuosi on sitten ollut vähän helpompi. Oon jotenkin osannut päästää siitä surusta edes vähän irti.
    - Mun mummi aina sanoo, että suru on koko elämän läsnä, mutta ajan kuluessa se on häilyvämpää ja se jää taustalle. Sen molemmat vanhemmat kuoli, kun se oli vasta jotain kahdeksan.
    - Niin mä ainakin yritän ajatella, että tää helpottaa vielä. Ei sitä varmaan selviäis, jos ei ois toivoa paremmasta huomisesta.
    Asuinalue vaikuttaa rauhalliselta. Se on hieman syrjässä kaupungista, mutta silti lähellä palveluita.      Hiljennän vauhtia ja pysäytän auton lopulta punaisen tiilirakennuksen eteen.
    Joku on jättänyt terassille valon, ja mun sydämessä läikähtää onni, kun mietin sitä, että joku oikeasti välittää siitä, että Lili on tulossa kotiin.
    Jotenkin niin outoa ajatella, että se asuu täällä. 
    Minkälainenhan perhe sillä on. 
    Tai huone.
    - Kiitos kyydistä, Lili huikkaa noustessaan seisomaan ja painaessaan ovea kiinni.
    - Lili?
    - Niin?
    - Pärjäile, sanon ja tarkoitan sitä täydestä sydämestäni.
    - Yritän.
    Lilin hymy jättää väristykset kehooni. Ja mietin, miten paljon toivon, että näkisin sen vielä joskus uudelleen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤