keskiviikko 21. lokakuuta 2020

kadunko, että rakastin sinua

Kysyn itseltäni yhä uudelleen ja uudelleen, kadunko, että rakastin sinua. Enkä oikeastaan ole varma, osaanko vieläkään vastata siihen. Ei sillä, ettenkö olisi oppinut paljon sellaista, joka sai minut ymmärtämään, mihin asti on järkevää yrittää. Yrittää olla kanssasi. Yrittää rakastaa. 
Muistan ikuisesti, miten ensimmäisen eromme jälkeen iltaisin rukoilin, että olisi aivan sama, miten huonosti elämäni menisi, kunhan vain sinä olisit onnellinen. Välitin sinusta enemmän kuin itsestäni. Pistin sinut kaiken edelle. Oman elämänikin. Lakkasin olemasta onnellinen vain siksi, etten kokisi niin paljon syyllisyyttä siitä, miten paljon luulin satuttavani sinua. Olithan sanonut, ettet koskaan voisi rakastaa ketään muuta. Että maailmassa ei olisi yhtäkään ihmistä, jonka huolisit jälkeeni. Ja kuitenkin sinä löysit onnen hänestä. Enkä voi uskoa, että minä jopa hetkittäin ajattelin kuolevani sillä en kestänyt sitä ahdistusta, joka pesiytyi rintaani joka ikinen kerta, kun vain ajattelinkin, että meidän välillämme oli niin paljon puhumattomia asioita. Pelkäsin puhua sinulle, koska toisinaan tuntui, että ajattelit minun päässeen jo yli. Mutta todellisuudessa se kaikki tuntui olevan aina vain kauempana. Yhä enemmän ulottumattomissa. Ja sitten tuli se ilta. Ilta, jolloin lausuit ne sanat, jotka rikkoivat lopulta sen pienen siteen väliltämme. 
- Sinä et tarkoita, mitä sanot.
Niin sinä sanoit. Ja minä purskahdin itkuun, koska mikään. Ei mikään. Ollut koskaan satuttanut minua enempää. Eikä enää ollut paluuta entiseen. Edes kirjeesi, jossa kerroit rakastavasi minua, ei saanut minua uskomaan, että pystyisin vielä joskus sanomaan samoin sinulle. 
Toivon todella, että jonain päivänä ymmärrät, kuinka kovasti yritin pitää sinusta kiinni. 

4 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤