tiistai 21. helmikuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #75

Vetelen pensselillä vielä viimeisen laudan valmiiksi ja istuudun sitten hetkeksi nurmikolle. Maalaaminen on yllättänyt fyysisyydellään. 
    Keväällä olin tarttunut Jullen ehdotukseen, että mennään porukalla sen tutun firmaan kesätöihin maalaamaan talojen seiniä, ja tässä sitä nyt oltiin. Hikisenä ja lopen uupuneena. Vaatteet ja hiukset maalissa.
    - Mitä sä siellä haaveilet? kuulen Aadan huikkaavan talon toisesta päästä.
    - Että olisin rannalla palmujen alla ottamassa aurinkoa ja joisin limpparia lasipullosta.
    - No sitten ei auta ku tehdä kovasti töitä, et voidaan lähtä sitten, kun suomen syksy tai talvi alkaa masentamaan ja halutaan päästä ottamaan iisimmin. Vai mitä?
    - Niin. Ei kai se auta kuin jaksaa, kun on kerta lupautunut koko kesäksi hommiin. Mä kyllä mietin, että miten ihmeessä selviän vielä kuukauden. Oon jo nyt ihan rikki. Mulle on tullut varmaan viis uutta lihasta. Ainakin siltä tuntuu, kun meen töiden jälkeen kämpälle ja särkee niin oudoista paikoista, että epäilen, että siellä kuuluis edes olla mitään sellaista, jota voi jotenkin tässä työssä rasittaa, sanon. 
    Hörpin loput vedet taltuttaakseni päivittäin piinaavan janon tunteen ja olen onnellinen, että termospullon ansiosta vesi pysyy viileänä koko päivän, vaikka olisi kunnon hellettäkin. 
    Matias oli ehdottanut, että olisin ollut sen parina, mutta olin joutunut sanomaan, että ehkä olisi parempi, että se menisi Jullen kanssa. Olin epäillyt, että meille tulisi turhia riitoja, ja muutenkin ajatus siitä, että kummallakin olisi myös omaa aikaa, oli tuntunut hyvältä. 
    - Maalaan vielä nää pari kohtaa loppuun ja voidaan sitten alkaa pakkaamaan kimpsut ja kampsut, Aada sanoo tullessaan hakemaan lisää maalia. 
    - Juu. Ei kiirettä.
    Kun työ on saatu valmiiksi, huikkaamme heipat talon omistajalle, joka kiittelee vuolaasti siististä työnjäljestä ja lopputuloksesta, ja yrittää vielä kerran saada meitä tulemaan sisälle pullakahveille, mutta joudumme sanomaan, että meillä on jo vähän kiire harrastusten pariin. Olemme kerta sopineet menevämme pelaamaan rantalenttistä poikien kanssa. 
    - Kerroppa miten teillä menee Matiaksen kanssa? Aada kysyy, kun hiljennän liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet punaiseksi. 
    En tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään sanoisin. 
    - Ihan rehellisestikö? kysyn.
    - Tietysti, Aada vastaa. 
    - No aluksi kaikki oli pelkästään ihanaa. Ehkä se oli just sitä aikaa, mistä puhutaan, että nähdään elämä vähän kuin aurinkolasin linssien läpi. Oli mukavaa kävellä toisen kanssa käsikädessä ja saada viettää aikaa yhdessä. Käytiin aika paljon läpi meidän lapsuutta ja nuoruutta, kun meillä on kummallakin niin erilaiset taustat. On ollut jännä kuulla, että mitä se on vaikka ajatellut musta silloin riparilla. Jotenkin sitä kai oletti, että ainoa haaste seurustelussa on se, että tulee riitoja tai kinastellaan jostain ihan tyhmistä pikkujutuista, mutta ei se sitten ollutkaan ihan sellaista, mitä kuvitteli. Välillä on ollut niin rankkaa, että on tuntunut, että miten tätä enää jaksaa, kun tekis mieli vaan itkeä, kun on niin suuri ahdistus ja paha olo päällä. Vaikka puhutaan jatkuvasti rajoista ja siitä, että mitä me ajatellaan seurustelussa sen läheisyyden olevan niin silti ne rajat rikkoontuu. Monesti tuntuu, että mulle se kaikki on jotenkin helpompaa. Pystyn olemaan toisen vieressä ilman, että herää mitään seksuaalisia ajatuksia, mutta Matiakselle se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Mulla meni pitkään uskoa, että ei se voi vaan naksauttaa jotain tiettyä ajatustapaa sen päähän ja päättää, et nyt en vaan mieti mitään, kun kroppa kuitenkin välittää koko ajan jotain viestiä, että miten hyvältä tuntuu olla toisen lähellä. Ehkä pahinta on se, kun on päättänyt, että ei enää tällaista, koska tää tuntuu niin pahalta ja kumpaankin sattuu lopulta, mutta silti ei vaan pysty. Tulee sellainen ajatus, että mä oon jotenkin heikko ja huono uskovainen, että ei kenelläkään muulla ole näin vaikeaa tai ei ne kamppaile samalla tavalla näiden asioiden kanssa, sanon ja joudun hengittämään muutaman kerran rauhallisesti syvään sillä puhuminen on saanut mut hengästymään.
    - Mm... Häpeä on usein niin voimakas tunne, että se tuo sellaisiakin ajatuksia päähän, jotka ei oo millään tasolla tosia tai relevantteja. Joskus tuntuu, että häpeä on oikein suomalaisten sairaus. Me hävetään niin usein ja ihan turhiakin juttuja. Tehdään asioista suurempia kuin ne on. Ootteko te kuitenkin jaksaneet pyytää evankeliumia aina silloin, kun on ollut tarvetta? Aada kysyy. 
    - Nojoo. Ollaan me, vaikka sekin tuntuu välillä nousevan monimetriseksi kynnykseksi. Tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se ihminen miettii, että taasko ne on mennyt tekemään jotain, että eikö ne osaa olla erossa toisistaan, mutta jostain sitä aina saa lopulta voimia kysyä. En oo varmaan aikoihin rukoillut niin paljon kuin sen jälkeen, kun alettiin seurustella. Sekin on antanut voimia jaksaa uskoa, kun on halunnut ajatella, että taivaan Isä on luvannut kuulla ne rukoukset, vastasin. 
    - Mä haluaisin ajatella, että ei kukaan mieti tuollaista tai ainakin toivon, että ei mieti, kun me ollaan kuitenkin kaikki ihan yhtä syntisiä ja jokaisella on tarve kuulla evankeliumia, jotta jaksais pysyä uskomassa, että vaikka ne syyt oliskin erilaisia niin ei se silti tee sinusta tai Matiaksesta yhtään sen huonompaa tai jostain muusta ihmisestä parempaa. Samalla viivalla ollaan nyt ja tulevaisuudessakin. 
    Siunaamme toinen toisiamme. Hetken tuntuu, kuin aurinko paistaisi kirkkaammin. On taas kevyempi olla. Ahdistus on painunut jonnekin taka-alalle.
    Kämpällä heitän työvaatteet pesukoneeseen ja raahaudun suihkuun. Kylmä vesi virkistää ja saa ajatukset taas kulkemaan ihan erillä tavalla. Olen kiitollinen, että mulla on tuollainen ystävä kuin Aada, jolle pystyn puhumaan avoimesti. Tiedän, että jos sellaiset ihmiset puuttuisivat elämästäni, en mitenkään jaksaisi omin voimin kannatella itseäni uskomassa. 
    Illalla on turvallista ristiä kädet yhteen ja ajatella - Tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi. 

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤