Suljen työpaikan oven ja laskeudun betoniportaat alas kadulle. Tiistai-illan vihmova tuuli tuntuu pureutuvan luihin ja ytimiin, eikä puistosta päin kaartuva saderintama yhtään helpota asiaa. Paluu arkeen on ollut tahmea. Join työpäivän aikana ainakin viisi kupillista kahvia ja silti väsymys ei ole helpottanut. Mieli ja keho käy edelleen ylikierroksilla viikonlopun tapahtumien jälkeen. Olen jo monta kertaa kaivanut puhelimen esiin ihan vain tarkistaakseni, jos Julle olisi laittanut viestiä, mutta joka kerta vastassa on ollut vain tylsä keväällä nopeasti räpsäisemäni kuva kotikadun vihreyteen puhjenneista lehtipuista.
Kaarran matkan varrella kauppaan ja nappaan eteisestä ostoskorin, joka täyttyy ruisleipäpussista, raejuustosta, vadelmajogurtista ja purkista mehua. Kaupan kassalla on tuttu myyjä, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset ennen kuin ostosten pakkaamisen jälkeen astelen liukuovista ulos ja alan penkomaan kangaskassistani sateenvarjoa todetakseni vain, että sen on täytynyt jäädä kämpälle suviskamojen sekaan.
- Äh, älä jaksa...
Vedän hiustenlatvat takin alle ja painun takaisin sateeseen, joka paiskaantuu niin voimalla taivaalta, että olen hetkessä päästä varpaisiin asti litimärkä. Kävellessä tuntuu kuin kengissäni olisi lätäköt. Olen niin ajatuksissani, että liikennevalojen vaihtuessa vihreistä punaisiksi, olen törmätä edessäni seisovaan hahmoon. Tasapaino pettää ja olen kaatua, mutta mies tarraa äkisti kädestäni kiinni ja hoippuroin hetken ennen kuin taas tuntuu siltä, ettei maa ole keikahtamassa altani.
- Kiitos! sanon ja käännyn katsomaan tarkemmin miehen kasvoja, jotka ovat jääneet sateenvarjon alla näkymättömiin.
Ja tietysti, juuri tänään ja tällä mun erittäin onnekkaalla tuurilla, edessäni seisoo Matias, joka on pukeutunut mustiin farkkuihin ja beigeen anorakkiin.
- Lili? Matias vaikuttaa yhtä yllättyneeltä kohtaamisestamme.
- Minäpä se tässä, naurahdan ja toivon, etten olisi niin uitetun koiran näköinen, kun toinen näyttää siltä kuin olisi juuri tullut suunnilleen leffan kuvauksista.
- Pieni maailma, se sanoo ja hymyilee mulle.
- Ja näköjään vielä pienempi Helsinki, jatkan.
- Mihin oot matkalla? Kelpaisko kyyti?
Katson sitä sillä ilmeellä, että onko se ihan tosissaan.
- Kämpälle, mutta et sä nyt voi mua ottaa kyytiin. Sun autossa ois sen jälkeen lammikko, sanon ja purskahdan nauruun.
- Ei tässä nyt niin paha tilanne oo, se sanoo yhtyy nauruun.
- Voi kuule. Tietäisitpä vaan. Mussa ei ole yhtäkään kuivaa kohtaa. Mulla on sellainen olo, että mun vaatteista vois puristaa suunnilleen ämpärillisen vettä, sanon ja pudistelen päätä.
- Ihan tosi. Kyllä mä aina yhden lammikon kanssa pärjään, Matias sanoo, ottaa askeleen lähemmäksi ja kohottaa sateenvarjon myös mun ylle.
Samaan aikaan sen läsnäolo on niin tuttua, mutta kuitenkin vierasta. Jotenkin lohdullista tajuta, että me ollaan etäännytty. Enää tässä hetkessä en miettisi edes sekuntia, olisiko kaikki voinut mennä toisin ja voisimme yhä edelleen olla yhdessä. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen huomannut ne piirteet siinä, joiden kanssa en olisi voinut elää. Mutta silti sydän muistaa, että vielä reilu puolitoista vuotta sitten tuo ihminen vieressäni, oli koko maailma. Jotenkin sitä haluaa yhä edelleen vain toisen parasta. Elättelee toivoa, että toisen elämä olisi mahdollisimman hyvää ja että toinen olisi onnellinen. Ja että vaikka on itse ollut se, joka on halunnut erota, toinen muistaisi myös ne hyvät hetket ja tietäisi, että kaikesta huolimatta siinäkin parisuhteessa oli hyvin paljon rakkautta.
- Tuletko sä? Matias kysyy ja osoittaa kadun toiselle puolelle.
Olen hetkeksi jäänyt jumiin omiin ajatuksiini ja unohtanut sen odottavan yhä vastausta.
- No jos sä varoitteluista huolimatta huolit mut kyytiin niin ei kai se sitten auta kietäytyä, sanon samalla, kun kylmän puistatus menee koko kehon läpi.
Matiaksen auto löytyy muutaman kadunkulman päästä sivuparkista. Istun pelkääjänpaikalle ja lasken kauppaostokset jalkatilaan.
- Asutko sä edelleen samassa paikassa kuin viimeksi? Matias kysyy, kun ohjaa autonsa sujuvasti työstä palaavan liikenteen sekaan.
- Joo. Jämähdin sinne, enkä ole sitten osannut lähteä poiskaan. Kyllä se kämppä edelleen menettelee, vaikka sijainti vois olla parempikin. Tuntuu, että on vähän turhan kaukana kaikesta. Bussit tietysti kulkee ja ratikallakin pääsee, mutta en mä jotenkin osaa niillä mennä kesäisin ellei ole ihan pakko. Tulee niin helposti tukala olo, kun se ilma ei kierrä yhtään.
- Turhapa sitä hyvää vaihtaa. Mulla lähti kämppä alta niin oli pakko etsiä uus. Kyllä sekin ihan menettelee, mutta edellisessä oli parempi pohjaratkaisu. Nyt mulla on kunnon keittiön sijaan lähinnä keittokomero.
Vilkaisen sivuikkunasta ohikiitäviä utuisia maisemia. Pyöräilijää, jonka päälle vastaantuleva auto sinkauttaa vesikaaren. Kissanulkoiluttajaa, joka nyt taluttamisen sijaan yrittää peittää kissaa takinliepeidensä alle. Ja kerrostalojen siluetteja, joiden seinustoilla korkeuksiin kohoavat köynnöskasvit saavat oman osansa sateen piiskatessa Helsingin katuja samalla kun puntaroin, onko nyt hyvä hetki hypätä astetta syvempään keskusteluun. Lopulta annan itselleni luvan möläyttää päässä pyörineen ajatuksen ilmoille.
- Voinko kysyä yhtä juttua ihan suoraan?
Matias kääntyy katsomaan mua pikaisesti ennen kuin sen katse on taas suunnattu takaisin edessä risteävään tiehen.
- Toki, se vastaa, eikä vaikuta lainkaan yllättyneeltä.
- Ootko sä nykyään Aadan kanssa yhdessä? kysyn ja puren kielen kärkeä, jotta en lipsauttaisi keneltä olen tiedon saanut.
Matias säpsähtää. Se on niin ohikiitävä hetki, että sen voisi pistää jopa oman kuvitelman piikkiin, mutta tiedän, etten nähnyt harhoja.
- Joo, olen mä... Alettiin vasta ihan pari viikkoa sitten seurustelemaan.
Vastaus tulee niin vaivaantuneesti, etten heti keksi mitä sanoa.
- Miltä se susta tuntuu?
Nyt mä vuorostaan katson Matiasta yllättyneenä.
- En mä ole oikeastaan kerennyt miettiä, sanon ja jatkan sitten melkein heti perään - Mutta ehkä itsekkäistä syistä varmaan jopa lohdulliselta. Nyt mä voin toivon mukaan lakata ajattelemasta, että olen jotenkin pilannut sun elämän ja mahdollisuudet parisuhteeseen ja avioliittoon...
- Et sä mitään koskaan pilannut, se sanoo, katsoo mua suoraan silmiin ja pudistaa päätään.
- Vaikea uskoa...
- Usko pois. Sitä paitsi olisi ihan liikaa vaadittu, että tässä elämässä kukaan olisi vastuussa toisen ihmisen onnesta. Kyllä ne ollaan jokainen vastuussa ihan itse itsestämme. Ja sitä paitsi kyllä mustakin tuntui hetken aikaa, että olen satuttanut sua jotenkin.
- Ai minkä takia? kysyn ja räpyttelen silmiä sillä Matiaksen sanat ovat saaneet mut herkistymään.
- Sun vanhemmat oli kuolleet. Välillä tuntui, ettei sulla ollut mun lisäksi oikein muita. Ja sitten susta tuntui, ettet sä voinutkaan mennä mun kanssa naimisiin. Mä jotenkin ajattelin, että petin sut ja sun vanhemmatkin. Että tein jotain mikä sai sut perääntymään. Että mä epäonnistuin olemaan hyvä seurustelukumppani. Ja sitten sä jäit ihan yksin. Sulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt susta huolta. Ja mä kun olin luvannut itselleni, että sun ei enää koskaan tarvitsisi pelätä jääväsi yksin. Mutta niin vain tapahtui, enkä mä pystynyt antamaan sitä itselleni anteeksi.
Matiaksen silmät ovat kostuneet. Se pyyhkäisee ne kämmenensä alareunalla ja puhaltaa sitten kerran syvään ulos.
- Annatko mulle anteeksi, kun mä en osannut... Osannut käsitellä mun tunteita ja elämää, ja sitten vaan satutin sua uudelleen ja uudelleen? kysyn ja painan silmät kiinni, koska kyyneleet valuvat valtoimenaan poskipäille.
- Tietysti annan. Ja olen jo antanut. Kyllä mä tiedän, että et sä ole halunnut tarkoituksella satuttaa mua. Mutta saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Saanko mäkin vielä uskoa omat synnit anteeksi?
- Jeesuksen nimessä ja veressä, kähisen, koska en pysty itkultani kunnolla puhumaan.
Ja vaikka se kaikki sisälläni patoutunut syyllisyys Matiaksesta eroamisista tuntuu murtuvan liitoksistaan, on vielä asioita, joista kantamani syyllisyys muistuttaa liiankin voimakkaasti olemassaolostaan.
Enhän mä koskaan todellisuudessa jäänyt yksin. Mulla oli aina Julle. Se piti musta huolta, vaikka mä en alkuun edes tajunnut sitä...
- Mutta niin... Siitä Aadasta. Se oli kai vaan ajankysymys. Ollaan tykätty toisistamme aina peräjälkeen. Nyt sitten olikin molemminpuolin tunteita samaan aikaan ja ajateltiin, että miksi ei voitaisi antaa mahdollisuutta tälle mitä meidän välille on kehittymässä.
- Ai, tuo tuli kyllä ihan yllärinä itselle. Mä en tiennyt. Mutta ymmärrän, että haluaa katsoa voisko siitä tulla jotain, sanon ja mietin samalla, että onkohan Severi edelleenkään tietoinen näistä uusista kuvioista.
- Aadan toiveesta on pidetty aika matalaa profiilia. Sitä jännittää muiden ihmisten reaktiot, kun se on joutunut selittelemään sen porukoillekin niin vasta, et miks ne eros Severin kanssa.
- Mm...
- Jätänkö mä sut muuten tähän?
Matias on hiljentänyt vauhtia ja auto lipuu parhaillaan tutun kerrostalon pihapiiriin.
- Joo, ei tarvi ovelle asti ajaa. Enköhän mä tästä selviä itsekseen, vastaan sille.
- Jutellaan joskus paremmalla aikaa lisää. Ei olla aikoihin vaihdettu kunnolla kuulumisia. Ois mukava kuulla, mitä sille oikeasti kuuluu, se sanoo, kun irrotan turvavyön ja alan vääntäytyä autosta ulos sateeseen.
- Joo, palaillaan asiaan! Kiitos vielä kyydistä ja Jumalan rauhaa!
- Jumalan rauhaa, Matias huikkaa ennen kuin painan oven takaisin kiinni ja lähden hölkkäämään b-rappua kohti.
Tajuan vasta lämpimässä suihkussa seisoessani, etten edes onnittelut sitä seurustelun johdosta.
Mutta sähän tuet tässä vain Severiä. Vaikka toisaalta olet itse ihan yhtä harmaalla alueella kuin Matias ja Aada, että paraskin arvostelija..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤