Heipodei kamera!

Myyn siis mun kameran ja hommaan tässä mahollisimman pian järkkärin. Luultavasti se ois se Canon Eos 700D. Siksi ajattelin tehä tän postauksen niin, että laitan kuvia, mitä oon ottanu tässä muutaman vuoden aikana. Mun kameralla on tunnearvoa aika paljon ja jotenki tuntuu pelottavalta myydä se pois. Mää harvemmin kiinnyn mihinkään esineeseen, mutta kamera on yks niistä esineistä, jonka ryntäisin hakemaan, jos syttyis vaikka tulipalo. Se on kulkenu mun mukana niin monessa paikassa. Oon ikuistanu sillä niin paljon muistoja. Sillä kuvaaminen on ollu yks lemppariharrastus.

Taivaan alla matkallansa moni vailla turvaa on. 

Jokainen on vuorollansa auttaja tai avuton.

 Joku kutsuu tukijaksi yhden päivän matkalle. 

Kulkea voit päivää kaksi, jos vain toista auttaa se.

 Syvyydessä hämäryyden kukkii ystävyyden puu. 

Huomaatko, kun lohdutus sen arkipäivään kantautuu?

(c) Anna Mari Kaskinen

Nyt eronhetki meille jo joutui etehen

Viikko hujahti nopeasti. En osaa jotenkin vieläkään uskoa sitä, että olin rippikoululeirillä isosena. Meillä isosilla ja leiriläisillä oli aivan mahtava yhteishenki.

Sunnuntaina ajeltiin Kuusamoon. Esittelin itseni leiriläisille, koska en ollut vielä talvijaksolla isosena. Ilta hujahti nopeasti ja päivästä jäi hyvä fiilis.

Maanantaina me isoset nukuttiin oppitunnit sohvilla ja välillä pelattiin jotain riparilaisten kanssa. Laulettiin ja soitettiin. Naurettiin ja juteltiin.

Tiistaina lähdettiin bussilla kohti Kylmäluoman retkeilyaluetta. Laitettiin rinkat selkään ja lähdettiin sille niin tutulle reitille. (Viime vuonna vaelsin riparilaisena tuon samaisen reitin.) Nautittiin aurinkoisesta säästä ja piti aika alussa jo pysähtyä riisumaan takki ja paksumpi paita pois. Taukopaikalla oli oppitunteja ja iltapäivällä saavuttiin yöpaikalle. Pystytettiin teltat ja tehtiin ruokaa.

Keskiviikkona kaikki muut paitsi minä ja kaksi leiriläistä jatkoivat vaellus-urakkaansa. Olin tiistain vaellusosuudella loukannut nilkkani ja leiriläiset eivät voineet sattuneista syistä vaeltaa. Istuttiin seitsämän tuntia kodalla ja odotettiin kyytiä seuraavalle nukkumapaikalle. Kun auto vihdoin saapui, oli olo mitä parhain. Vaikka oltiin keskellä metsää, niin tuntui kuin olisi tullut takaisin sivistyksen pariin. Hymyilytti ja nauratti. Näytettiin varmaan ihan hölmöiltä. Tehtiin trangialla ruokaa ja osallistuttiin illan yhteisiin ohjelmiin. Teltat oli jo pystytetty ja yöllä istuin tunnin kipinävuorossa. Katselin tulta ja kirjoitin puhelimeen tarinaa.

Torstaina valkeni aurinkoisena ja lämpimänä viimeinen aamu metsässä. Pakattiin rinkat, syötiin aamupala ja lähdettiin vaeltamaan. Loput kilometrit meni ihan hetkessä ja pian oltiin jo linja-autolla. Jäätelöt syötyämme lähdimme takaisin Kuusamoon. Käytiin suihkussa ja vaihdettiin puhtaat vaatteet päälle. Ne ei ees haissu savulle.

Perjantaina laitettiin teipillä seinään jokaiselle nimellä varustetut pahvilautaset, joihin kirjoitettiin positiivisia asioita toisista. Perjantai meni yhdessä ollessa ja konfirmaatio harjoituksissa. Illalla istuttiin kaikki tytöt (isoset ja riparilaiset) eräässä tyttöjen huoneessa ja juteltiin kaikenlaista. Kerrottiin lisää positiivisia asioita toisista, naurettiin ja heitettiin läppää.

Lauantaina pakattiin kamat ja siivottiin huoneet. Noustiin bussiin juhlavaatteet päällä. Konfirmaatio meni todella nopeasti. Hyvästeltiin toisemme ringissä ja laulettiin hyvästelylaulu. Oli melkein itselläkin kyyneleet silmissä. Ihana viikko oli päättynyt ja lähdettiin ajelemaan takaisin.

Kiitos ihanat riparilaiset ja isoset. Teitte tästä viikosta unohtumattoman. Otitte mut niin avoimesti vastaan ja annoitte mun olla just sellanen, ku oon! Toivottavasti olin teille hyvä isonen ja isoskaveri.

Se on elämää, ei sen enempää

¨

Sade kasteli vaatteet hetkessä. Veera juoksi, vaikka kylkeen pisti armottomasti. Ei ollut aikaa pysähtyä, jos halusi pysyä lenkin jälkeen vielä terveenä. Tummat pilvet olivat tulleet yllättäen. Lenkille lähtiessä taivaalla oli vielä paistanut aurinko ja pilviä ei ollut ollut näkynyt lainkaan. Kännykkä tärisi taskun pohjalla. Veera avasi vauhdissa vetoketjun ja nosti puhelimen korvalleen. -Äiti täällä. Missä sää oikein oot? Veera ei vastannut heti. Ärsytti, kun toinen oli aina huolehtimassa. Koskaan ei saanut olla rauhassa missään. Kerrankin, kun hän oli ollut yötä kaverillaan, äiti oli soittanut ja varmistanut, että oliko hänellä koti-ikävä. Silloin oli hävettänyt. -Oon ihan just siinä lintutornin kohalla. Ei tästä oo enää ku muutama kilsa. -Mä voin kyllä käyä hakee sut sieltä, niin ei tarvi sateessa juosta. -Ei tartte. Mä juoksen, Veera huusi tuulen takia ja painoi sitten punaista.

-Onko sulla mitään suunnitelmia viikonlopuksi? Reeta kysyi, kun he kävelivät ruokalaan. -Mun pitää olla kotona kattomassa pikkusia, Veera sanoi vaisuna ja avasi sitten ruokalan oven. -Ethän sää muuta enää teekään nykyään, Reeta sanoi halveksuen, otti tarjottimen pöydältä ja alkoi latoa ruokaa lautasellen. Reeta oli oikeassa, vaikka Veera ei halunnutkaan myöntää sitä. Kyllä hän olisi kulkenut muiden mukana, jos olisi vain uskaltanut.

Veera käveli pyörätelineelle ja etsi katseellaan pyöräänsä. Se oli työnnetty ojaan ja kumi näytti olevan puhki. Tällaista se oli ollut jo viikkoja. Heti sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut koulua. Edellisenä päivänä ylemmällä luokalla olevat tytöt olivat raahanneet hänet väkisinkin alakertaan. Pukuhuoneessa hänen päänsä oli työnnetty hanan alle. Tytöt olivat nauraen hävinneet huoneesta. Veera oli kuivannut hiuksensa käsipyyhepapereihin ja päätynyt sen jälkeen kotiin, vaikka olisi ollut vielä muutama tunti koulua.

Enää hän ei ollut nauttinut koulussa käymisestä. Hän olisi aamuisin jäänyt nukkumaan, jos olisi voinut. Muutaman kerran hän oli lintsannut koulusta. Äidillä oli ollut silloin yövuoro ja tämä oli tullut kotiin vasta Veeran lähdettyä jo kouluun. Veera oli kävellyt metsään. Oli istunut siellä muutaman tunnin ja oli sen jälkeen mennyt kirjastoon. Kirjastontäti oli katsonut ihmeissään. Oli aikonut sanoa jotain, mutta oli lopulta pitänyt suunsa kiinni.

Sellainen oli vuosi ollut, oli ollut.


Teksti on fiktiivinen! Ps. Ihana, kun on tullut uusia lukijoita. Kiitos!

Ne ovat osa elämää

On niin paljon hetkiä, jolloin tekis mieli paiskata ulko-ovi täysillä kiinni ja juosta vesisateessa eteenpäin välittämättä siitä, että kengät kastuu.

On niin paljon hetkiä, kun naurattaa niin paljon, että ei meinaa saada hengitettyä ja tulee kyyneleetkin silmistä.

On niitä hetkiä, jolloin hymyilee vain vähän. On onnellinen toisten puolesta, mutta surullinen, kun ajattelee itseään. Sitä, että itsellä ei ole niin paljon onnea kuin muilla.

On niitäkin hetkiä, jolloin kyyneleet raivaavat väkisin urat poskille. Kastelevat tyynyn, ehkä paidankin. Hetkiä, jolloin on vain paha olla.

Sitten on myös niitä hetkiä, kun ikävä vie voiton. Hymy häviää kuin tuhkatuuleen. Onni ja elämän ilo katoavat pikkuhiljaa. Silloin tekee vain mieli nukahtaa. Vaipua epätodellisuuteen. Haluaa unohtaa, että se ihminen on jossain kaukana. Haluaa unohtaa sen, että sitä ihmistä ei näe välttämättä enää koskaan.

On niitä ilon, surun, onnen ja ikävän hetkiä. Tuntuu, että ne ovat merkityksettömiä, mutta silti ne ovat iso osa elämää. Päiviä, jotka hukkuvat muiden tärkeämpien päivien varjoon. Ne kuitenkin säilyvät muistoissa ja aina joskus tulevat taas pintaan muistuttamaan olemassa olostaan. Hetkiä, niitä ovat päivämme täynnä.

En tajua miten selvisin

Aurinko valaisee huonetta, vaikka sälekaihtimet ovat kiinni. Makaan peiton alla silmät kiinni, mutta uni ei tule. Pöyrin vähän väliä sängyssä ja yritän saada unta. Aamulla herätyskello soi ja nousen ylös. Väsyttää järkyttävän paljon. Olin nukkunut yöllä vain muutaman tunnin. 

Koulussa tunnit matelevat eteenpäin. Oppitunneilla en jaksa keskittyä ja opetus ei jää päähän. Nukuttaa koko ajan ja haukottelen vähän väliä. Raahaudun repun kanssa välitunnilla seuraavan luokan eteen. 

Koulun jälkeen kaivan repusta biologian kirjat. Luen muutaman sivun ja nukahdan. Herään kolme tuntia myöhemmin ja väsyttää edelleen. Luen taas muutaman sivun ja nukun uudestaan. Kun herään tunnin päästä, on jo myöhä. Seuraavana päivänä oleva biologian koe stressaa. En muista koealueesta mitään. Väsyttää vain.

Illalla uni ei taaskaan tule. Pyörin koko yön sängyssä ja aamulla laahustan kouluun niin väsyneenä, että meinaan nukahtaa pystyyn. Päivät ja yöt kuluvat samalla rytmillä. Viikot kuluvat ja olen vain yhä enemmän väsyneempi ja stressaantuneempi.

Tuollasia mun päivät on ollu kasi- ja ysiluokan ajan. Oon nukkunu huonosti. Ollu älyttömän väsynyt ja oon ressannu enemmän ku koskaan aikasemmin. En tiiä mistä alunperin tää unettomuuden ja ressin kierre alko, mutta toivon, että se tässä kesälomalla päättyis, koska ei enää tarvi ressata koulusta. Väsynyt oon ainakin edelleen ja valoisien öiden takia ei uni vain tule. 

Välillä mulla oli niin luovuttajafiilis, että koulu oli pakkopullaa. Meinasin monenakin aamuna vain jäädä kotiin nukkumaan. Meinasin jättää moniin kokeisiin lukematta. Silti joka aamu pakotin itseni kouluun ja pakotin itseni lukemaan koealueet aina ainakin kerran. Oon onnellinen, että jaksoin ees jotenkin ne päivät aamusta iltaan, vaikka olin täysin uupunut. 

En jaksanu enää harrastaa mitään, enkä kulkea kavereilla. Monta kuukautta tulin vaan aina koulun jälkeen kotiin. Luin kokeisiin ja nukuin. Välillä söin jotain. Mun päivät oli vain nuita täynnä. Enimmäkseen sitä nukkumista. Sen takia kotona vietetty aika meni päivisin nopeesti. Saatoin nukkua vaikka kuudenkin tunnin päiväunia, joka ei tosiaankaan ole terveellistä, mutta en vaan yksinkertaisesti pysyny enää hereillä ja vaikia on ittiä herättää syvästä unesta. Yöt meni tosiaan valvoessa ja oli välillä niitäkin öitä, että en nukkunut ollenkaan tai nukuin vaan joku kaks tuntia. 

Tuntuu, että sillain aika monellakin on ollu jotain uniongelmia tässä mun ysiluokan aikana. Mistäköhän johtuu. Mää niin toivon, että kun koulu ja tavallinen opiskelijan arki alkaa, niin en ois enää näin väsynyt. Voin sanoo, että jos se tulee takas, niin mä yksinkertaisesti palan loppuun. Ei mulla oo voimia siihen. Se on älyttömän rankkaa, uuvuttavaa, stressaavaa yms. Ei sitä jaksa kukaan muukaan.

Tällä kertaa tämmösiä höpinöitä. Jospa ette aivan nukahtanu tätä lukiessa xd