liikaa kaikkea

Mustarastaan laulua.
Kirsikkapuiden oksilla hentoja kukkia.
Meri, ja aallot.
Ihan niin kuin mä.
En osaa kertoa kellekään.
Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä.
Välillä tuntuu kuin kaikki ois vaan unta.
Mutta ei oo.
Eikä tuu olemaan.. Koskaan


Istuin kotiportailla ja katselin pilvetöntä taivasta. Kesä oli tullut taas kerran yllättäen. Kuin yhdessä yössä. Laitoin silmät kiinni. Tuli mieleen muistoja lapsuudesta. Siitä onnellisesta ja iloisesta tytöstä, joka kirmasi pitkin peltoja ja hyppi risuesteiden yli metsissä. Sitä tyttöä ei ollut ollut enää pitkään aikaan.


Mansikkajäätelö oli äkkiä syöty. Aurinko paahtoi kuumasti farkkujen läpi. Poljin fillarilla kotiin ja tajusin jälleen kerran, miten täynnä mun pää oli kaikesta. Tässä mä vaan poljen ja mietin sitä. Eikä se jätä mua ees öisin rauhaan. Se tuli eilen metsässä vastaan, ku talutin Ruskaa. Se silitti sitä jonkun aikaa, hymyili, ja sano, että olipa mulla kiva koira. Tänään se tuli istumaan samaan pöytään ruokalassa. Se katto mua pitkään sanomatta sanaakaan. Siinä katseessa oli jotain, mitä mä jäin miettimään. Se katse oli ollut lempeä, mutta sen silmistä oli heijastunut jonkinlaista vakavuutta. Ihan kuin se ois tienny jostain jotain.


teksti on fiktiivinen. Kiinnostaisko saada jatkoa?

hys

Setä sanoi, että se on salaisuus.

Salaisuuksiahan ei saa kertoa.

Se antoi mulle vihreän setelin, 

ja sanoi -Muistathan. Tästä ei kerrota kellekään.

Nyökkäsin, vaikken ymmärtänyt, että miksi.

Pelkään pimeää. 

Alikulkutunneleita,

ja kaupungin himmeitä katuja.

Baarin edustoja.

Tyhjiä puistoja.

Askelten ääniä, jotka laahustavat.

Yöllä näen painajaisia.

Niissä on setä, ja tukoittain vihreitä seteleitä.

Ääni kaikuu toistona huoneessa.

-Hyss. Muistathan.

Minä muistan. 

Enkä kerro kellekään.

En edes poliisille, joka on saanut sedän kiinni.

Joka vuosi ympäri maailmaa on tämmösiä tapauksia. Tää teksti on fiktiivinen, mutta vois olla ihan hyvin totta. 

Toinen koti

Muistatko kun

Oli opiston eka päivä ja kaikki tuntu niin uudelta ja erilaiselta.

Salissa oli tutustumisleikkejä ja sanottiin -Tehdään tästä paras vuosi.

Oli olumppialaiset x3.

Ei muistettu vielä toistemme nimiä ja kämppien nimet ja olinpaikatki oli hukassa.

Oli tyttöjen ilta, ja aluksi kaikki jutut kuulu koko opistolle.

Pöhköpalloturnauksessa kannustettiin kaikkia.

Opiston arki alko, ja opiskelu. Sitä ennen oli tuntunut, niinku ois ollu jollain leirillä tai riparilla.

Tehtiin kaikkia källejä.

Oli syksy, ja tosi moni oli väsyny opistoelämään.

Mentiin joululomalle ja hyvästeltiin tyyliin kaikki opistolaiset.

Joululoman jälkeen tuntu jotenki niin erilaiselta.

Oli helpompi mennä juttelemaan kaikille.

Elämänkaariviikolla pukeuduttiin lapsiksi ja leikittiin salissa.

Nuoruuspäivän iltana laulettiin isolla porukalla aulassa.

Kuolemakeskustelussa itkettiin.

Oli kaksospäivä ja mustat vaatteet-päivä.

Ei jaksanu enää välittää merkinnöistä.

Illalla mentiin poikien soluihin ja juteltiin kaikkea.

Sato ensimmäisen kerran lunta, ja kaikki oli ihan fiiliksissä siitä.

Leivottiin monesti kämpällä ja kututtiin vieraita kylään.

Oli tyynysota ja rentoutusharjoitus ja kaikki repes kesken kaiken.

Ruokalassa oli vaihtunu pöytien järjestys ja kaikki luuli, et keittäjät oli siirtäny ne.

Reiskalaiset kävi ja kannustettiin ihan hulluna.

Oli vanhempainviikonloppu, ja oli siisti nähä kaikkien porukat.

Oltiin koko porukalla lumisotaa.

Laitettiin toisten ovien eteen tai eteiseen hulluna lunta.

Oli puulaakin finaalipelit.

Harjoteltiin ilman kuoronjohtajaa ja meni ihan surkeesti, ja sitte keskiviikkona kuorotunneilla se kehu, et oltiin tehty hyvää työtä.

Monien kengät ihmeellisesti oli hävinny, eikä niitä löytyny mistään.

Kaikkia tehtiin viimestä kertaa.

Ei oikein jaksanu siivota siivousviikolla.

Oli kevät cd:n äänitykset.

Viimesenä iltana muisteltiin kulunutta vuotta ja ei vaan tajunnu, et se oli oikeesti viimenen ilta.

Kirjoteltiin toisille muistoja ja kivoja asioita vihkoihin.

Syötiin jätskit ja katottiin koostevideo opistovuodesta.

Tuli kevätjuhlapäivän aamu ja kaikki tuntu niin lopulliselta, vaikka mielessä silti tuntu, et sinne palais viikonloppuloman jälkeen.

Hyvästelyringissä halus halata mahollisimman monia ja sanoa kaikkia asioita, mitä oli jääny sanomatta.

Piti lähtä ja pakata kaikki kamat autoon. Jättää se opistorakennus taakse, ja kaikki ne niin tärkeiksi tulleet ihmiset ❤

Kiitos vielä kerran, ootte tärkeitä!

B L A C K

Ahisti. Kaikki se loputon tyhjyys. Pää, joka oli ollut jo pitkään niin täynnä kaikkia niitä ajatuksia tulevaisuudesta. Kaikesta epävarmuudesta. En tiennyt huomisesta. Enkä tulevaisuudesta. Tiesin vaan, että oli pakko jaksaa eteenpäin. En ollut luovuttaja, vaikka ois vaan ollut niin helppo käpertyä peiton alle ja nukahtaa. Nukkua koko päivä ohi, ja seuraavakin. Nukkumisesta tuli vaan vielä tyhjempi olo. Kuin maailma olisi ollut mustavalkoinen ja pää painoi kuin sankko täynnä kiviä.

Aulassa oli porukkaa. Naurua. En jaksanut sitä. Kävelin ulos ja katselin lohdutonta näkymää. Likaisen harmaata lunta. Puita, joissa ei ollut ollut pitkään aikaan lehtiä. Kaamosmasennus. Olin kuullut sen sanan joskus. Ei mulla ollut sellaista. Eihän. Kyllä talvi ahdisti, ja se ainainen pimeys. Rakastin kesää ja valoa. Sitä kaikkea vihreyttä. Mutta en mä ollut masentunut. En ainakaan halunnut olla.

Yritin kirjoittaa päiväkirjaa, muttei siitä tullut mitään. Turhautti. En jaksanut elää tapahtuneita asioita uudelleen. Oli jo tarpeeksi ajateltavaa muutenkin. Yritin elää eteenpäin unohtamalla kaiken muun, kuin nykyisen. Sivuutin pahan olon hymyllä. Epävarmuuden uhkarohkeudella.

Käytävä on tyhjä. Aulassa joku kohottaa pään kännykänruudusta ja hymyilee. Mä en pysty hymyilemään takaisin. En jaksa. Kävelen nurkan taakse ja tunnen miten silmät kostuu varmaan sadannen kerran sillä viikolla. Ei tästä tuu mitään. Ei mistään tuu mitään. Ulkona annan kyynelten tulla.

Muistan lääkärin katseen, kun se kohotti katseen testilapuista ja sanoi mulle ne sanat, jotka romutti sen hetkisen elämän täysin. Muistan viestin, jossa luki itsesäälinen. Muistan syksyn. Sen, kun kävelin illalla kävelytiellä ja koko kroppa tärisi, enkä pystynyt tekemään sille mitään.

Muistan sen pimeyden, joka oli koko ajan mun ympärillä.


teksti on fiktiivinen

vanhus

kuva täältä

Sä et tiennyt, 

et mä kävelin sun perässä ja katselin sua. 

Mä näin, kuinka tuska ja kaipuu huokui susta. 

Kuinka suru ja ikävä raastoi sun sydäntä. 

Mä tiesin, et mun pitäis auttaa.

Otin sua kiinni askele askeleelta

 ja kun mä lopulta olin sun kohdalla,

en osannutkaan sanoa muuta, kuin terve. 

Sä ehkä tunnistit mut, mutta en oo varma, 

ja vastasit mun tervehdykseen. 

Mä vasta nyt tajuan, kuinka tyhmä ihminen voi olla. 

Mä pakenin sun luota ja lähdin pois.

Kului viikkoja ja kuukausia, 

ja sä menit yhä huonompaan ja huonompaan kuntoon.

Ja sitten mä kuulin sen,

mitä olin niin kauan pelännyt.

Kuulin, et enkelit olivat vieneet sut pois.

Mulla ois ollu niin paljon kysyttävää,

niin paljon kerrottavaa,

mut oli liian myöhäistä. 

Mua ei ees lohuttanu se, 

että mä tiesin, et me nähtäis vielä. 

Nähtäis vielä siellä, 

minne mä olin vasta matkalla.


teksti on fiktiivinen

Ikimuistoinen

Opintomatka alko maanantaina. Matkustettiin Maitoisiin ja nukuttiin siellä leirikeskuksessa yötä. Seuraavana päivänä mentiin Helsinkiin, ja laivalla Tallinnaan.

Tallinnassa meillä oli kiertoajelu, ja käveltiin sitte oppaan perässä vanhassa kaupungissa. Käytiin näköalatasanteella, josta näky kivasti vanhaa kaupunkia. Vanhassa kaupungissa oli tosi nätin värisiä kivitaloja ja tosi monta erilaista kirkkoa. Siellä oli myös pieniä katukauppoja. Yhestä sai erilaisia pähkinöitä pussiin ja ihmiset söi niitä sitte siellä kaduilla kävellessään.

Syötiin hotellissa päivällinen ja shoppailtiin Tallinnan keskustassa.

Pärnussa nukuttiin kodikkaissa mökeissä ja vietettiin ilta ihanalla hiekkarannalla pelaten, uiden ja valokuvaten. Löydettiin myös rantavedestä kuollut hylkeenpoikanen.

Reissu kesti viis päivää, ja kierrettiin siis Tallinna, Tartto, ja Pärnu. Shoppailtiin melkein joka päivä ja löyty uusia kesävaatteita. Tykkäsin kaikista nuista tosi kaupungeista paljon, mutta Pärnun hiekkaranta ja Tallinnan vanha kaupunki vei mun sydämen. Sinne on kyllä pakko päästä vielä joskus takaisin. Ihmiset ja nuo paikat teki tosta reissusta aivan parhaan ❤