uskalla

Kaksi viikkoa töitä takana päiväkodilla. Välillä on väsyttänyt ja vähän turhauttanut, mutta kaiken sen keskellä on kuitenkin ollut ilo. Oon yllättynyt siitä, miten paljon olen tykännyt olla lasten kanssa, vaikkei päiväkotityö kuulu mun tulevaisuuden suunnitelmiin. 

Oon ollut erityisen onnellinen autokoulun teoriakokeen läpipääsemisestä, töistä, keväästä ja ennen kaikkea ystävistä. Vaikka päivät menee kohtuu nopeasti, on silti mukava illalla nähdä ystäviä. Hengailla muuten vaan, tai vaikka lähteä ulos kävelylle.

Jotenki käsittämätöntä, ettei mun tarvitse miettiä koulujuttuja, tehdä iltaisin läksyjä tai lukea kokeisiin. Töiden jälkeen saan ja voin vaan olla, elää ja nauttia täysillä. 

Mua pelottaa. Pelottaa, että tää hyvä olo ja hyvä fiilis yhtäkkiä vain katoaa, vaikkei mulla olis syytä olla huolissaan. Tiiän, että asiat on menny parhainpäin. Tiiän, että jokaisella ihmisellä on välillä huonoja päiviä ja niin kuuluukin olla.

Elämä kuljettaa ja tuo aina eteen uusia haasteita. Välillä pitää uskaltaa irrottaa ote siitä tutusta ja turvallisesta ja seilata eri suuntaan. Me eletään vain kerran, joten eiköhän oteta siitä kaikki irti!

verenpunainen

Meren kohina soi korvissani.

Kuulen lokkien kirkuvan,

 jossain kaukana.

Katselen, miten verenpunainen aurinko laskee.

Miten taivas on täynnä merkkejä elämästä.

Sisälläni suurempi myrsky kuin koskaan.

Mä istun keittiönpöydän ääressä äidin kanssa ja puhun sille mun suunnitelmista ja epävarmuudesta. Äiti nyökkäilee, mutta näyttää poissaolevalta. Jossain vaiheessa kesken mun selityksen se nousee ja sanoo, että sen pitää mennä isän luo. Mä seuraan perässä.
    Isä makaa sängyllä. Näyttää kalpeammalta kuin ennen. Äiti alkaa vaihtamaan lakanoita ja puhuu samalla isälle huomisesta sairaalakäynnistä.
   Mä odotan kärsivällisesti oven suussa. Äiti ei kiinnitä muhun mitään huomiota. Käännyn ja suljen oven hiljaa perässäni kiinni. Ryntään omaan huoneeseeni ja kyyneleet jättävät poskilleni märät juovat.
   Muistan miten pari vuotta taaksepäin mietin, että jos mä kuolisin, niin silloin varmaan ainakin joku huomaisi, että mä olen poissa. Tai ehkä ei edes huomaisi..



teksti on fiktiivinen

pitsisiivet

Mulla oli pitsiviivet. Vähän niin kuin hämähäkinseitistä tehdyt. Olin hento sisältä, vaikka näytin ulkoapäin vahvalta. Ei kukaan kestä kaikkee, eikä tarvitsekaan kestää. Jos mä hymyilin, kannatti muistaa se, koska en jaksanut aina hymyillä.

Joskus en pystynyt katsomaan tulevaisuuteen. Se pelotti. Tuntu siltä, että eihän mulla voi olla sellaista. Se ahisti. Ei tiennyt millanen elämäntilanne olisi vaikka vuoden päästä. Ahisti se, että mustakin ehkä joskus tulis vanha. Yhtä vanha, kuin ne mummot, jotka kulkee rollaattorin kans.

Elämä on opettanu niin paljon. Se on ottanut ja antanut. Se on ollut erityinen. Jokainen päivä on erilainen. Jokainen hetki on merkittävä. Jokainen vuosi on ainutlaatuinen. Jokainen muisto on lahja. On niin paljon hyvää ja on niin paljon pahaa, mutta kun ne pysyy tasapainossa, kaikki on hyvin.

Oon muuttunut. En oo enää se pitsisiipinen. En se, joka pelkäsi kaikkea tai kaikkia. En se, joka istuu porukan ulkopuolella hiljaa tai istuu käytävän penkillä yksin, tai se, joka istu siellä vessankopissa ja itki, koska oli vaan niin paha olla. 

Ne vuodet opetti. Ne muutti tosi paljon ihmisenä. Nyt mun siivet on vahvemmat. Ne kestää enemmän.

en sais olla oma itseni

Mua ahistaa se, että mut laitetaan tiettyyn muottiin. Että mun pitäis olla tietynlainen ja ajatella tietyllä tavalla. Että mun pitäis muka olla jotain muuta kuin mitä mä oon. 

Mun pitäis olla vanhempi ja viisaampi. Ajatella aikuismaisemmin ja käyttäytyä kuin 17-vuotias nuori. 

Eikö jokainen nuori oo erilainen. Millä perusteella sitten kaikkien pitäis olla samanlaisia. Millä perusteella valitaan se tietty ihannekuva seitsämäntoista vuotiaasta nuoresta?

Kaikkialla puhutaan siitä, miten erilaisuus on rikkaus ja erilaisia luonteenpiirteitä arvostetaan. Miksi mut ja monet muut yritetään silti puskea siihen samaan malliin. 

Millainen on sitten hyvä nuori? Millä perusteella joku luonteenpiirre on parempi kuin toinen? Miten voi sanoa, että joku ihminen on parempi ihminen kuin joku muu?

Antakaa mun olla just oma itseni. Virheiden ja puutteiden kanssa. Ei meistä kukaan ole täydellinen nuoren esimerkki tai ylipäänsä täydellinen.

Mun isän ammatti on arvostettu, ja sen perusteella ihmiset tekee musta tietynlaisen kuvan ja oletuksen. Mun mielestä se on väärin, koska mä olen yksilö, enkä mikään vanhempien kaksoisolento, joka ajattelee ja käyttäytyy samalla tavalla. 

Erilaisuus on rikkaus. On aina ollut mun mielestä, vaikka välillä itselläkin on vaikeuksia hyväksyä jotain todella erilaista. 

Oon sanonut tän ennenkin, mutta olkaa omia itsejänne!

sanomaton sana

Mä oon pelännyt sen sanan sanomista ääneen. Oon pelännyt ihmisten reaktiota. Hylkäämistä. Sääliä. Oon viimeisimmät vuodet koittanut esittää vahvaa. Yrittänyt näyttää, että kaikki on hyvin, vaikka oon ollut sisältä täysin rikki. Oon aina ajatellut, etten mä, kaikista maapallon ihmisistä, ole voinut olla masentunut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki olis voinu olla paljon helpompaa, kun mä olisin vain myöntänyt sen itselleni. Olisin uskaltanut hakea ajoissa apua. Olisin ollut rohkeampi ja näyttänyt, ettei sen ulkokuoren takana olekaan vahva ihminen. 

Jotenkin ihan käsittämätöntä, että mä voin viimein sanoa olevani terve. Ettei mun ajatuksissa pyöri niitä samoja ajatuksia kuin ennen. Että mä olen onnellinen siitä, että mä voin ja haluan elää. 

Te ette ymmärrä, että satutatte mua enemmän, ku mä voin satuttaa teitä koskaan.

Purin pahaa oloa kirjoittamiseen, kun ei ollut ketään, kelle puhua. Myöhemmin mulla oli ihmisiä, joihin luotin ja joille pystyin lopulta olemaan rehellinen. Kirjoittaminen lievensi mun ahdistusta ja tunnetta, että kaikki oli niin huonosti kuin vain voi olla. 

Mun piti olla vahva, sillä eihän vahvat itke. Mä esitän vahvaa, vaikken mä sitä ookkaan. Liian usein sattuu niin paljon, että tuntuu kuin ei enää jaksais. Niinä hetkinä mä toivon, että oisin voinu kertoa, sillä koskaan ei pitäis olla liian myöhäistä. Mulle vain on. Mutta mä olen selviytyjä ja sellaisena aion pysyäkin.

Ehkä suurin syy, etten mä saanut kerrottua sitä, oli se, että mä ajattelin kaiken olevan oikeasti liian myöhäistä. Pelkäsin sitä, että jokin rikkoisi mut uudestaan. 

Monet ihmiset sanoo, että mä olen vahva. Ehkä mä olenkin, nykyään. Kaikki asiat, joita mä olen joutunut käsittelemään ja joita oon joutunut kestämään, on vahvistanut mua. Oon joutunut kasvamaan henkisesti monien asioiden takia, koska mun piti jaksaa yksin, kun kukaan ei voinut auttaa. 

Jotenkin karua, että mä toivoin, että joku ois huomannut ja auttanut mua, mutta silti mä ajattelin, että selviän yksin. Etten mä tarvitse kenenkään apua.

Kipua. Ei toivoa missään. Ei elämän iloa. Ei haaveita tulevaisuudesta. Kuka toisi sen onnen. Rakkauden, joka saisi unohtamaan kaiken muun. Kuka ei jättäisi enää koskaan yksin. Kuka pysyisi vierellä silloinkin, kun kaikki tuntuu vaikealta. 

Mä ajattelin, että jos joku ihastuisi muhun ja mä siihen, se auttais mua selviämään kaikesta. Muistan jonkun sanoneen, että sellaiselle pohjalle ei kannata aloittaa seurustelua. 

Välillä tuntuu, että elämällä ei ole tarkoitusta. Tuntuu, että pimeys voittaa valon. Paha hyvän. Niinä hetkinä toivon, että olisit vierelläni, koska silloin minulla olisi ainakin yksi syy elää.

Oon ujo, mutta silti omasta mielestäni rohkea tyyppi. Kokemukset on kasvattanut musta just sellaisen ihmisen, mitä mä oon nykyään. Oon onnellinen, että uskallan sanoa sen nyt ääneen. Oon myös onnellinen siitä, että oon tässä. Mun nimi tarkoittaa voimakasta taistelijaa, ja viimeinkin mä voin sanoa, että mä oon selviytyjä.